Masentunut

Nyt tulee sitten jälleen melkoisen syvällistä, eikä välttämättä niin iloista ajatuksen virtaa, mutta tästä haluan kirjoittaa, joten annan näppäimistön viedä mukanaan.

Koen aina olleeni iloinen ja sosiaalinen persoona. Rakastan tehdä ja nähdä asioita. Toki, minussa on ollut aina myös se puoli, joka rakastaa käpertyä ihan hiljaisessa kodissa sohvan nurkkaan viltin alle ja olla yksin. Olen kuitenkin aina voinut sanoa olevani avoin ja sosiaalinen ja ennen kaikkea iloinen.

Viime talvena kaikki oli kuitenkin jostain syystä aivan toisin. Minä kyllä tiedän mikä kaikki johti tähän, että kaikki oli toisin. Viime vuonna tuli tämä iso elämänmuutos, että muutin Joensuusta tänne Jyväskylään. Kaikki ympärilläni vaihtui, niin kaupungista työpaikkaan kuin kotioloista ystäviin. Yhtäkkiä asuinkin toisen ihmisen kanssa aivan uudessa paikassa ja yritin opetella paljon erilaisia uusia asioita. Mulla oli syksyllä tosi paljon ajoittain lisälyöntejä ja olin tosi usein kipeänä. Tämä varmasti johtui pelkästään stressistä.

Sitten syksyllä läheiseni äkillisesti sairastui, jopa niin vakavasti, että emme voineet tietää selviääkö hän. Ajoin melkein kaksi viikkoa joka päivä Kuopion ja Jyväskylän väliä ja olin viikon sairaslomallakin tämän järkyttävän tapahtuman takia. Tästä voit käydä lukemassa noita fiiliksiä.

Tästä kaikesta kuormittuneena lähdin kohti talvea. Pimeä ajanjakso, joka ainakin itsellä saa väsymyksen valtaamaan mielen sekä olotilan. Menin talvea kohti kotiutumattomana uuteen kaupunkiin ja tavallaan ihan yksin. Olenkin joskus puhunut, että mulle varmaan tulee talven myötä aina kaamosmasennuksen sijaan kaamosväsymys. No viime talvena kaamosväsymys iski muhun todella lujaa. Ulospäin varmaan näytin, tai ainakin yritin näyttää normaalille, mutta sisällä moni asia oli pielessä. Yritin etsiä paikkaani täällä Jyväskylässä. En tiennyt mihin kuulun vai kuulunko mihinkään. En silti halunnut katua muutosta ja muuttoa. Tällä kertaa muutokseen sopeutuminen vaan vei aikaa. Olinhan tehnyt tuon saman tempun jo aiemmin, kun muutin Kuopiosta Joensuuhun, joten tiesin, että pystyn siihen kyllä nytkin.

Jossain vaiheessa tuntui, että aloin eristäytymään. Saatoin keksiä tekosyitä sille, että miksi mun ei tarvitsisi lähteä ulos tai miksi juuri tänään en sittenkään pysty menemään kahville, vaikka jonkun kanssa olin saattanut niin sopia. Mä jäin paljon mieluummin nukkumaan kotiin pimeään makuuhuoneeseen. Jaksoin kuitenkin jutella ja puhuinkin olostani muutamille kavereille. Eräs ystävistäni sitten sanoikin minulle, että mitä jos sä oot masentunut? Niin. Ensimmäinen reaktio mulla tähän kommenttiin ei ollut kielteinen. Ensimmäinen reaktioni oli, että niin, mitä jos mä olenkin masentunut. Aloin miettimään tätä enemmän ja tajusin, että varmaan olinkin oikeasti masentunut. Tässä vaiheessa kun tajusin tämän itse, olin jo ehkä aavistuksen verran ohi sen pahimman vaiheen. Silloin kun tajusin tuon, aloin puhumaan siitä muillekin kavereille. Juttelin muutamille kavereilleni elostani Jyväskylässä ja kerroin miten raskas talvi oli ollut. Sanoin ääneen, että minä varmaan olin jonkin verran masentunut.

Kun tajusin tuon, ajattelin, että voin jo paremmin, koska pystyin tunnistamaan tuon mahdollisen masennuksen. Silti aallonpohjia aika-ajoin tuli vielä keväälläkin. Vasta tämän kesän aikana koen, että se oikea, normaali elämänilo alkaa pikkuhiljaa palautua muhun takaisin. Mulla on nyt jotenkin kevyt ja hyvä olla. On helppo hengittää ja hymyillä. Talvella mulla oli olo, että ei ole syytä hymyillä. Mikään ei mua hymyilyttänyt, eikä oikeestaan mikään tuntunut miltään. Kaikki oli aika pitkälti ihan sama. Joo, joku asia saattoi olla hauska ja saatoin näyttää, että hymyilen, mutta sisälläni ilmeeni oli edelleen vakava. Ei kiinnostanut enkä jaksanut.

Ajattelin koko ajan, että mä pääsen tuosta yli, ajan kanssa. Ja niinhän mä kai olen nyt päässyt. Enää pitkään aikaan ei ole tullut sitä fiilistä, että ei ole mitään syytä hymyillä, koska mulla on oikeasti kaikki syyt hymyillä. Mulla on maailman ihanin mies, maailman ihanin luppakorvakoira, maailman ihanin oma koti. Mä saan työskennellä mun unelmaduunissa, nykyään jopa ihan vakinaisena. Mä olen terve, jaksan treenata ja saan siitä iloa. Ei pitäisi olla mitään valittamista, eikä mulla kyllä olekaan. Muistan talvelta ja keväältä sen kun ihmiset kyseli, että miten olen kotiutunut Jyväskylään. Mä sanoin suoraan, että onhan se ollut rankkaa. Meni pitkään, että tuohon kysymykseen vastatessa mä herkistyin ihan itkun partaalle. Koska oikeasti kotiutuminen oli ollut todella rankkaa.

Toi tyyppi tuolla <3

Olen niin kiitollinen siitä, että olen päässyt tuosta viime talven olotilasta eroon. Se oli kamala ja ahdistava. Jos tuollainen fiilis jatkuisi pidempään, olisi siihen varmasti pitänyt hakea jonkinlaista apua. Tiedän, että munkin lukijoissa on paljon nuoria, mutta myös varmasti hiukan vanhempia joille tällaisia fiiliksiä tulee. Mä kannustan avoimesti puhumaan omasta olosta, edes yhdelle ihmiselle. Jo se, että voit puhua niistä ääneen jollekin toiselle voi monesti helpottaa oloa edes vähän. Jos lähipiirissä ei ole ketään kenelle puhua, niin sitten pitää hakea apua vaikka omalta terveyskeskuksen lääkäriltä tai hoitajalta.

Tiedän kuitenkin senkin, että kun se olo on ihan kaikista paskin, niin ei sitä jaksa eikä halua eikä välttämättä edes ymmärrä hakea apua. Tollanen fiilis on tosi pelottava, etenkin kun mäkään en ole koskaan mitään vastaava tuntenut tai kokenut.

Tällaisia ajatuksia tähän pakkasen puremaan torstai iltaan. <3

 

Noora

Hullunkurinen, savolaisen järjenjuoksun omaava sairaanhoitaja eli minä, Noora!

10 vastausta artikkeliin “Masentunut”

  1. Kiitos avoimesta kirjoituksesta. Voisi olla minun kirjoittama vaikka asuinpaikkani ei ole vaihtunut. En vain ole viel päässyt eteenpäin kuin hetkittäin. Kiitos et kirjoitit – luulin et olen ainoa maailmassa. Mikä sinua oikeastaan autoi ? Aika ?

    • Aika siihen itselläni varmaan auttoi ja tietoisuus, että kaikki ei ole kunnossa. Kun asian ymmärsi, niin osasi antaa aikaa itselleen.

  2. Hienoa että olet päässyt voiton puolelle noissa tuntemuksissasi, ja kyllä puhuminen auttaa ei saa / saisi jäädä pohtimaan asioita liian pitkäksi aikaa oman pään sisällä. Olen huomannut asian itsekin masennus jaksoja tulee aina ajoittain ja silloin pitää jutella tai vaikka vaikka lukea tällaisia positiivisiä kirjoituksia kuten sinulla. Itse olen sairastanut leukemiaa kohta kolme vuotta ja masennukseni liittyy yleensä siihen, mutta positiivisin ajatuksin eteenpäin 👍👌

  3. Mä oon tällä hetkellä melkoisessa työ- ja opiskelujuttujen ristipaineessa, minkä takia koen olevani vähän masentunut. Oon väsynyt ja lamaantunut enkä saa toimittua, vaikka mun pitäis ihan oman maineenikin takia edistyä hommissani ja tuntea edes jonkinlaista paniikkia lähestyvistä deadlineistä.
    Oon kuitenkin tullut siihen tulokseen että näissä asioissa on aina ennenkin aika auttanut ja nää on ihan NORMAALEJA fiiliksiä. En tykkää ajatuksesta et menisin hakeen jostain lääkäriltä jotain pilleripurkkia. Oon nähnyt läheltä kuinka kummallisen monta ystävääkin vetää masennuslääkkeitä, vaikka pitäis olla ihan sallittua välillä olla alavireinen.
    Toinen asia onkin sitten kokonaan että pystyykö ympäristö joustaa ja hyväksyä väliaikaista ja lievempää masennusta. Uskon että porukka vetää pillereitä just sen takia että esim. yhteiskunnan ja töiden paineiden takia on vaan PAKKO saada asioita aikaan normaalitahdilla ja unohtaa mieltä painavat olotilat taka-alalle.

    • Hienoa että olet Noora toipunut ja nautit elämästä.
      Käsittääkseni masennuksen hoidossa tärkeää on mahdollisimman aikainen tilanteen tunnistaminen ja siihen puuttuminen. Lievät masennustilat voivat hoitua ilman lääkitystäkin.
      Itse olen sairastanut keskivaikean masennuksen ja syön edelleen lääkkeitä vaikka sairastamisesta on useampi vuosi, tosin itsellä on taustalla muitakin ongelmakohtia miksi lääkitystä ei välttämättä ole syytä purkaa.
      Hyvä näkökulma aiheeseen tuli blogisi lisäksi myös aiemmalta kommentoijalta, että voidaanko masennuslääkkeitä syödä ympäristön ja yhteiskunnan paineiden vuoksi. Ehkä, lievissä masennustiloissa… Keskivaikeat ja vaikeat masennustilat ovat mielestäni asia erikseen. Vaikeaa en haluaisi koskaan kokea.
      Voimia kaikille joita aihe koskettaa!

      • Kyllä, nimenomaan. Kaikkeen ei tarvitse lääkitystä, mutta uskon myös lääkkeiden mielialaa tasaavaan vaikutukseen. Silloin kun myrsky pään sisällä on pahimmillaan, voidaan sitä hiukan rauhoittaa. Itse ongelmaa ei pelkästään lääkityksellä hoideta, oireita vaan ja se on tärkeää muistaa.

  4. Hei, olen seurannut blogiasi aina silloin tällöin. Lämminhenkiset, jalat maassa olevat ajatuksesi kiehtovat <3 minullakin on tunne, että olen ainakin lievästi masentunut. Työskentelen alalla, mutta oman olon tunnistaminen on hankalaa.. myös puhuminen on vaikeaa, kun tuntuu, että pitäisi "ammattilaisena" pystyä selviytymään tällaisesta. Mutta, enhän itse mahda mitään, jos elämä kohtelee välillä kaltoin. Olenhan koko ajan tiedostanut kroonisen stressitekijäni, mutta olo heikkeni vasta nyt.. työterveydestä olen hakenut tukea, ei pidä antaa asioiden mennä liian hankaliksi. Tsemppiä sinulle pitkään ja pimeään syksyyn :)

  5. Niin. Minä joka vannoin että masentumisenhan täytyy olla asennekysymys, olen kärsinyt siitä itse. Se ei ole että ”hei hymyä huuleen” tai että ”lähde reippailemaan luontoon, se tekee hyvää” tai muuta sellaista. Perkele. Kyllähän sitä lähtis jos voimia siihen olisi. Mulla on ollut molempien synnytysten jälkeen voimakas synnytyksen jälkeinen masennus, toiseen lääkityskin. Myöskin pimeä aika saa aikaan sen että masennus nostelee päätään.

    Mutta silti, silti, olen jaksanut opiskella ja jotenkin huolehtia perheestänikin, vaikka vaikeaa se on ollut.

    Enää muutama vuosi ja saan lääkärin paperit! :)

    • Sitä ei tosiaan ymmärrä, että masennuksesta ei pääse eroon vain päättämällä, että nyt tämä loppuu tähän. :/ Harmi vain. Tsemppiä sulle. Kuulostaa aikamoiselle rumballe toi teidän arki. Ja opiskelutkin päälle! HUH!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 38
Tykkää jutusta