KAUNEINTA MITÄ MIES ON SANONUT MULLE

Nämä sanat minä kuulin mun mieheltä viime talvena. Ne syöpyi mun mieleen lähtemättömästi. Näitten sanojen avulla mun itsetuntoni kasvoi roimasti. Ne sanat mitä mun mies sanoi, oli tavallaan ihan mitättömät, mutta silti niin vaikuttavat ja merkitykselliset.

Olen monesti blogissani kirjoittanut itsevarmuudesta. Siitä, miten sen pitäisi kummuta meidän oman itsemme sisältä. Meidän pitäisi olla itsevarmoja itsestämme, riippumatta siitä mitä muut meistä ajattelee. Siltikin olen monesti tänäkin kesänä miettinyt noita mun miehen sanoja ja sitä, miten ne kuitenkin vaikuttivat minuun niin positiivisesti.

Tilanne meni näin: Me oltiin lähdössä keikalle talvella yhdessä ja puin jalkaani valkoiset housut. Peilailin itseäni ja tuumin, että näkyykö mun selluliitit housujen läpi reisistä, että pystynkö mä edes niitä housuja laittamaan. Olin ihan tosissani. Mies tuumasi tähän, että ei mulla ole yhtään selluliittia. Spontaani reaktioni oli hypätä miehen kaulaan ja sanoa hänelle, että et ole koskaan sanonut mitään kauniimpaa minulle kuin nuo edeltävät sanat. Eihän se ihan täysin paikkaansa pitänyt, mutta melko lähelle kuitenkin päästiin. Tämän jälkeen en hetkeäkään miettinyt, että pystyisinkö pukemaan niitä valkoisia housuja jalkaani.

Miksi toisen kommentti omasta itsestä, niin hyvässä kuin pahassa, vaikuttaa ajatteluun itsestä niin suuresti? Nimittäin tuon kommentin jälkeen en ole murehtinut jalkojen selluliitteja hetkeäkään. Koska eihän minulla ole selluliittia! 😀 Ja vaikka olisikin, niin mitä väliä, koska mieheni kommentti raikuu iloisena mielessä 🙂

Jos sanoisin itse itselleni, että ei minulla ole selluliittia, stressaisin siitä varmasti ihan entiseen  malliin. Miettisin näin kesäaikaan, että voinko laittaa shortsit vai pitääkö laittaa kuitenkin pitkät housut ettei sellut näy. Nyt kun nuo sanat tuli toisen suusta on mulla hyvä ja varma olla shortsit jalassa.

Muistan joskus katsoneeni dokumentin anoreksiaa sairastavista naisista. Siinä seurattiin hyvin läheltä parin ranskalaisen naisen elämää, jotka molemmat olivat anorektikkoja ja aivan sairaalloisen alipainoisia. Toinen näistä naisista kertoi meikkaavansa silmänsä joka aamu, sillä joku oli joskus kehunut hänen kauniita silmiään. Muuten hän inhosi itseään ja piti itseään rumana, mutta silmistään hän piti ja silmiensä eteen hän jaksoi nähdä vaivaa joka päivä, koska joku toinen oli sanonut niistä jotain positiivista.

Olisiko meillä ihmisillä täällä parempi olla, jos me kehuttaisiin toisiamme enemmän? Vai vaikuttaisiko tämä lopulta enää mihinkään, jos kehuja kuulisi useammin? Mitä mieltä olet?

 

Noora

Hullunkurinen, savolaisen järjenjuoksun omaava sairaanhoitaja eli minä, Noora!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 14
Tykkää jutusta