Työhaastattelu

Ensimmäistä kertaa ikinä olin maanantaina työhaastattelussa hoitoalan puolella. Olen siis kyllä ollut haastateltavana hoitoalalle esimerkiksi kesätöiden tiimoilta, mutta tällöin haastattelutilanne on ollut vallan erilainen kuin mitä se oli nyt maanantaina. Aiemmin olen tottunut jutustelemaan niitä näitä yhden rekrytoijan kanssa. Nyt edessäni oli viisi ihmistä. Osa henkilöstön edustajia ja osa korkeamman tason ihmisiä.

Olen kauhea stressivatsa. Jo heti silloin kun sain tiedon haastatteluun pääsystä meinasin oksentaa. Samaan aikaan olin myös hyvin hyvin iloinen. Olin ajatellut, että en saisi vielä tässä vaiheessa tällä Jyväskylän työkokemuksella kutsua työhaastatteluun, mutta sitkeästi haen kyllä aina kaikkia sopivia toimia. Olen ajatellut, että talossa pidempään olleet menevät edelleni. No näin kuitenkin kävi ja kutsu napsahti tulla. Eikä siinä vielä kaikki, vaan olen saanut kutsun toiseenkin toimeen tämän nykyisen työpaikkani sisällä. Eli toinen työhaastattelu on vielä edessä. Tiedän sen jo nyt, että kun selvisin tästä ensimmäisestä, toinen tulee olemaan paljon helpompi tilanne.

Valmistautuminen

Haastattelua varten kävin läpi sairaalan strategiaa. Mietin, miten tämä strategia näkyy omassa työssäni. Tämän lisäksi mietin itseäni työntekijänä. Työhaastattelutilanteessa pitäisi aina pystyä tuomaan itsestään sen verran esille, että haastattelijat saisivat sinusta jonkinlaisen kuvan työntekijänä ja persoonana, hehän eivät välttämättä tunne sinua yhtään ihmisenä tai työntekijänä. Tämä on luonnollisesti melko hankalaa, etenkin silloin kun on jännittynyt. Puhuminen ja kaikki toiminta, ainakin itselle käy yllättävän haastavaksi kun jännitän. Ulosanti on todella erilaista kuin mitä se on silloin kun ei jännitä. Näin se vaan menee. Vaikka olisi kuinka itsevarma, niin jotenkin se itsevarmuus vaan rapisee pois tuollaisessa tilanteessa.

Sitä on välillä hyvä pysähtyä miettimään, että millainen työntekijä sitä itse onkaan ja millainen haluaisi olla ja kuinka hyvin nämä kaksi asiaa kohtaa. Lisäksi on hyvä miettiä, että mitä kehitettäviä osa-alueita omassa työ-minässä on, sillä jokaisella niitä on kuitenkin. Jos näitä ei yhtään käy läpi etukäteen, voi tällainen kysymys haastattelutilanteessa aiheuttaa ei toivotun vastauksen, eli ”emmää tiedä”.

Tässä haastattelussa kysymyksiä sateli laidasta laitaan. Aikaa meni puolituntia kun kävimme ns. virallisempaa osuutta läpi. Tämän jälkeen haastattelijat kysyivät vielä satunnaisia kysymyksiä haastattelun pohjalta ja sitten oli oma vuoroni esittää kysymyksiä, jos sellaisia sattui olemaan. Kokonaisuudessaan tuo tilaisuus kesti 45 minuuttia.

Haastattelusta päästyäni suu oli ihan kuiva ja poskia kuumotti. Olin onnellinen, että se oli ohi. Ensimmäinen kerta, done. Toinen ei tule tuntumaan enää miltään.

Monet kysyi haastattelun jälkeen, että miten meni. Ihan rehellisesti sanottuna en osaa sanoa yhtään. En tiedä puhuinko ihan liian nopeasti ja paljon vai jopa liikaa. Puhuinko edes mitään asiaa? Vastasinko aina kysyttyyn kysymykseen vai tuliko hutilaukaus. En tiedä. Kaiken kaikkiaan olen onnellinen jo siitä, että sain kutsun haastateltavaksi. Ehkä täältä määräaikaisten sopimusten viidakosta on joskus mahdollista saada ihan vakinainen toimi. :)

Minkälaisia kokemuksia sulla on työhaastatteluista?

Tähän kulminoituu valtavasti tunteita

Kuten olettekin, ainakin osa, instagramin puolelta nähneet, niin meille tuli eilen uusi perheenjäsen. Eiliseen ja tähän päivään on kulminoitunut niin paljon tunteita. Ikävää, rakkautta, läheisyyttä ja vaikka mitä. Pitkä odotus palkittiin vihdoin.

On tämä ollut pelottavaakin. Te ketkä ette ole blogiani aktiivisesti seuranneet, voitte lukea tämän tekstin. 

Tuon menetyksen jälkeen pitkään päällimmäisenä tunteena oli suru. Tämän jälkeen tuli tietynlainen helpotus ja ymmärrys sitä kohtaan, että loppujen lopuksi tehtiin oikea päätös. Lakun ei tarvinnut enää kärsiä kivuista, lääkkeistä ja leikkauksista. Tämän jälkeen me elettiin hetki muistoissa. Laku nousi joka päivä meidän puheissa esille. Pikku hiljaa huomasi, että sen kanssa oppi elämään ettei Laku ole enää mukana meidän arjessa.

Pelkoa meissä herättää se, että onko uusi pentu terve. En tiedä miten sellaisen kestäisi jos ei olisi. Haluan uskoa, että tuollaiset elämän päättävät sairaudet ei kuitenkaan ole niin yleisiä, että meidän kohdallemme toista osuisi, vaan eipä sitä koskaan tiedä. Edellisen kokemuksen vuoksi mä odotan kaikkea tässä pentuarjessa ihan uudella tavalla. Odotan sitä, että toi pissaa joka paikkaan, odotan sitä, että Luka roikkuu lahkeessa kiinni. Mä odotan sitä, että päästään yhdessä kävelylle. Mä odotan sitä, että joudun heräämään tuon rakkaan otuksen takia aikaisin aamulla ja viemään sen pissalle. Mä odotan ihan kaikkea. Jotenkin en usko, että edes ärsyttää mikään samalla tavalla kuin viimeksi. Nyt mä vaan arvostan kaikkea <3

Mutta nyt meillä on Luka. Koira jonka nimi ei meinaa kääntyä mun suussa. Väkisinkin ulos meinaa tulla aina Laku. Ajattelin jo, että joudutaan vaihtamaan nimeä, mutta päätin totuttaa suuni tuohon nimeen. Luka (meinasin kirjoittaa Laku) on tänään 8 viikkoinen. Käytiin se siis eilen hakemassa kasvattajaltaan. Ajettiin Helsingistä yhdessä Jyväskylään. Pysähdyttiin pissalle kolme kertaa ja joka kerta Luka teki pissan. Luka on selkeästi paljon enemmän varuillaan ja jännittyneempi kuin Laku. En tiedä onko nää luonne-eroja vai sitä, että kodit mistä koirat tuli oli niin erilaiset.

Ilta meni köllötellessä lattialla ja sit yritettiin nukkua. Luka nukkui kodinhoitohuoneessa, minä sohvalla ja mies patjalla kodinhoitohuoneen edessä, että pystyi silittämään Lukaa jos itku yllättäisi ja yllättihän se. Kolme kertaa. Tai pissa kai sieltä oli joka kerta tulossa kun nyyhkytys alkoi, mutta niin se vain nopeasti sitten hiljenikin. Me käytiin nukkumaan puolenyön aikaan, Luka meni jo yhdeltätoista. Mä heräilin pari kertaa ja sit lopullisesti viideltä. Mulla oli kello soimassa 05;40 koska edessä oli aamuvuoro ja ajattelin, että en kuitenkaan saa enää unta joten otan Lukan sohvalle, kun hereillä se oli kuitenkin. Niinpä me sitten vähän köllittiin kainaloikkain ennen kuin mun piti nousta ylös.

Poika ei oikein osaa vielä antaa pusuja. Ollaan kyllä kovasti opetettu pussailemalla sitä itse ja kyllä sieltä pikkuhiljaa alkaa pusuja tulemaan takaisinkin :)

Me ollaan niin onnellisia ja rakastuneita tuohon pieneen hauvavauvaan. Meillä on vielä yksi toive ja se toive on, että se olisi terve.