Miten meillä menee pikku viikarin kanssa?

Luka koiranpentumme on nyt reilut 10 viikkoa vanha (piti ihan kaivaa kalenteri esille ja laskea kun en muistanut, että onko se 9 vai 10 viikkoa). Pojasta alkaa kuoriutua pikkuhiljaa jyrsijä. Hampaat tuntuisi olevan kohdallaan suussa ja Luka osaa niitä kyllä käyttää. Kaiken lisäksi naureskelin tänään tuolle touhottamiselle. Koko ajan pitää tehdä jotain. Varkaat ottaa juoksukaljat kaupasta ja meidän Luka ottaa juoksukengän eteisestä kun tullaan sisälle kotiin. Eteisessä tosiaan on kenkiä esille muutamat, niin aina kun tää menee siitä ohi, niin ihan lennosta nappaa suuhunsa yhden ja raahan sen pureskeltavaksi olohuoneeseen. Lisäksi Luka on löytänyt vaatekomeron ja sen avoimen oven ja, että siellä niitä kenkiä vasta onkin! Eri mallisia ja vaikka mistä materiaaleista. Nauhalliset kengät on selkeästi mieluisimmat :D

Unijärjestelyt ovat myös jo muuttuneet sitten viimeisimmän. Edellisen kerranhan mä kerroin siitä, että ostettiin Lukalle pentuaitaus makuuhuoneeseen. Homma on edennyt ja nykyään Luka nukkuu kodinhoitohuoneessa. Pikkuhiljaa päästiin sinne siirtymään ja nyt poika jää kodinhoitohuoneeseen ihan mielellään, ihan ilman mitään itkuja :) Sisäsiistejä ei olla lähimainkaan. Pissat lirahtelee milloin minnekin ja joskus silloin tällöin isommatkin tarpeet, mutta onneksi harvemmin. Öisin tosin tulee kyllä nekin sitten.

Jatkuvaa oppimista Lukan kanssa

Me ollaan opittu paljon ja Luka oppii myös. Ihme ja kumma ei ole mennyt vielä kertaakaan hermo Lukaan. Mä opin niin paljon ekan pennun kanssa, että nyt mä ymmärrän sen, että niitten hommaan ja työhön nyt vaan kuuluu tehdä koko ajan kaikenlaista esimerkiksi purra sormia ja käsiä ja tukkaa ja varpaita ja sukkia ja lahkeita ja pöydän jalkoja ja listoja ja nenää. Se vaan menee niin. Ja se loppuu ihan pian, pitää nauttia siitä nyt vielä niin kauan kuin se sitä tekee :D

Ujous ja arkuus on myös helpottanut jonkin verran. Ulkona viihdytään jo paljon paremmin ja liikkumatyyli on tätä nykyä kuono maassa. Käytiin yks ilta kävelemässä hihnassa (JOO JA ONNISTU!) Jyväskylän satamassa. Siellä oli liikkeellä ihmisiä pyörällä ja juosten ja ne oli Lukan mielestä vähän jännittäviä, jopa sen verran, että piti aina pysähtyä istumaan ja katsomaan kun ne menee ohi. Meillä oli mukana rohkaisuherkkua, paistettua kananrintafilettä. Tällä pojan sai kyllä liikkeelle ja pelot unohtui melko nopeasti, jos niitä olikaan :)

Poika kasvaa kokoa hurjaa tahtia. Oma vainoharhaisuus vaan nostaa välillä päätään ja tulee ehkä liiankin tarkkaan tarkkailtua esimerkiksi Lukan jalkoja, että näkyykö niissä asentovirheitä. Tää on kai ihan inhimillistä.

Mut on tää ihanaa aikaa, vaikka univelka painaakin taakkana.

Hyviä uutisia saa, kun vähiten odottaa

Mä en tiedä mistä aloittaa, koska olen niin sanaton. Yritän kuitenkin. Tosiaan, kirjoittelin viimeksi, että olin menossa vielä siihen yhteen työhaastatteluun. Meillä on toimi auki siinä työpisteessä missä olen nyt viimeisimmän vuoden työskennellyt, eli varahenkilöstössä. Olen kierrellyt siis useaa eri osastoa. Varahenkilöstön työnkuvaan kuuluu mennä sinne missä on poissaoloja tai täysi osasto ja henkilöstöä tarvitaan enemmän, osasto vaihtuu yleensä päivittäin. Omaan kiertoalueeseeni kuuluu sisätauti- ja keuhkosairaudet, sydänosasto, syöpätaudit, hematologia, neurologia, päiväsairaala ja kuntoutusosasto. Lisäksi me käydään satunnaisesti auttelemassa kirurgian puolella ja olenpa ollut psykiatrian osastoillakin tässä lähiaikoina. Erikoisaloja on siis useita ja monimuotoista osaamista tarvitaan paljon.

Kiertely on oma juttu sen vuoksi, että päivystyksessä työskennellessä opin hoitamaan usean eri erikoisalan potilaita joka päivä. Kokisin työn jotenkin puuduttavana jos olisin aina vain yhdellä ja samalla erikoisalalla. Tälleen kiertelemällä näkee ja oppii hirveästi.

Torstaina oli siis työhaastattelu ja ensimmäisestä selvinneenä ei tämä toinen ollut enää ollenkaan niin paha paikka. Vatsanpohjassa oli perhosia, mutta luulen sen olevan vain hyvä asia loppujen lopuksi. Haastattelu meni hyvin ja siitä jäi hyvä fiilis. Siltikin olin varma, että tämä toimi ei ehkä suuntaudu minulle. Totesin tässäkin haastattelussa sen, että olen kiitollinen jo pelkästään tästä, että olen päässyt haastatteluun. Se on tosiaan iso juttu. Meidän alalla toimia ei jaeta niin vain ja monet hoitajat voivat olla useita vuosia määräaikaisten työsopimusten varassa. Onhan itsellänikin mennyt jo yli neljä vuotta määräaikaisten sopimusten viidakossa. Osa sopimuksista on olleet muutaman viikon mittaisia, yksi sijaisuus oli vuoden ja loput ovat olleet siltä väliltä.

Mulle sanottiin haastattelun päätteeksi, että valinnassa ei varmasti mene kauaa mutta tarkkaa päivää haastattelijat eivät voineet sanoa, että milloin ottavat yhteyttä valittuun. Tiesin vain sen, että valitulle ilmoitetaan henkilökohtaisesti ja muut saavat tiedon sähköpostilla. Tässä odotellessa tietoa, olen käynyt hyvin hyvin varovasti kurkkimassa työsähköpostia. Perjantaina ilmoitusta ei tullut joten oletin, että varmaan maanantaina tieto saadaan kuka paikan on saanut.

Ihan uskomatonta

Kerroin viime viikolla siitä ainutlaatuisesta puhelusta jonka sain. Noh, tämä puhelu jonka tänään iltapäivällä sain, pesee kyllä kaikki työpuhelut kuus-nolla. Tosiaan, minun puhelin soi iltapäivällä ja numero näytti jälleen tulevan sairaalasta. Vastasin varovan iloisesti puhelimeen ja siellä oli ylihoitaja. Hän soitti ilmoittaakseen, että ovat valinneet MINUT tuohon vapaana olevaan toimeen. Kiljahdin saman tien ja taisinpa sanoa, että OUMAIGAAD (sit samantien mietin mielessäni, että en mä nyt ylihoitajalle ala oumaigaata hokemaan :D)! Jäin hihkumaan puhelimeen ja ylihoitaja sanoi vaan, että BILEET PYSTYYN!

Toden totta, toimi tuli mulle, mä sain vakkaripaikan!! Siis uskomatonta! Mä en voi käsittää tätä. Mä tiedän, että mä olen hyvä hoitaja ja kuten olen sanonut saan hyvää palautetta potilailta, mutta niin saa varmasti moni muukin hoitaja.

Vuosi sitten mä muutin tänne Jyväskylään. Aloitin ihan uudessa työpaikassa ja aloitin työhön perehtymisen syöpätautien osastolta. Koko sairaala tuntui labyrintilta ja oli olo, että en sopeudu tänne enkä osaa enää mitään. En tuntenut ketään ja olo oli yksinäinen. Nyt mä olen tässä. Olen tullut talon kanssa sinuiksi, vaikka aina silloin tällöin joudun miettimään edelleen, että mistä mikäkin paikka löytyy. Minulla on paljon työkavereita ja työssä on ollut tosi kivaa lähiaikoina. Nyt minulla on lisäksi vakituinen työpaikka, joka ei todellakaan ole itsestäänselvyys meidän alalla.

Mä olen niin kiitollinen ja iloinen. Samalla mua harmittaa muiden hakijoiden puolesta, koska tiedän, että nää tyypit varmasti halusi tän paikan ihan yhtä kovasti kuin mä. Siltikin haluan iloita tätä. Onhan tää nyt ihan ainutlaatuista!

Ei vitjat! :) :)