AIKUISENA OPISKELEMAAN – MITEN KÄY TYÖN?

Sain mielenkiintoisen kysymyksen edelliseen kirjoitukseeni joka käsitteli yamk – opintoja. Kysymyksessä pohdittiin sitä, että miten itse olen sumplinut työkuviot opintojen oheen. Niin, töissähän tässä pitää ohessa käydä. Itse ajattelin aluksi, että kävisin töissä ihan normaalisti opintojeni ohessa, siis silleen, että tekisin työtä ihan kokoaikaisesti. Nyt kuitenkin kun on päässyt maistamaan tätä opiskelijan elämää ja nähnyt näitä tehtäviä mitä opintoihin kuuluu, päätin, että vähennän työtunteja vuodenvaihteen jälkeen. Vuodenvaihteeseen asti teen ihan täysi aikaisesti töitä.

Tehtäviä nimittäin riittää ja niihin pitää oikeasti paneutua ajan kanssa. Osa tehtävistä on hyvinkin laajoja, osa pienempiä, mutta niitä on sitten enemmän. Tämän lisäksi opinnäytetyötä pitää tehdä samanaikaisesti ja jos hyvin käy, niin ensi keväänä päästään kunnolla vauhtiin myös sen kanssa.

Tuli fiilis, että jos jatkan kokoaikaisesti töissä tulen palamaan loppuun pian, joten tässä välissä on hyvä kuunnella omia fiiliksiä ja toimia niiden mukaisesti. Kyllähän se toki palkassa näkyy, kun vähennän töitäni, mutta sekin on vain väliaikaista. Onneksi on mies, joka tukee mua tämän asian kanssa 100%:sti.

Työnantaja on myös hyvin kannustava opiskelujen suhteen ja tulee kyllä vastaan näissä työajan vähennyksissä. Eli sen puolesta tässä ei ole ollenkaan ongelmaa. Suurin ongelma on oman pään sisällä, eli miten sopeudun elämään pienemmän tilipussin kanssa 😀 Mutta sillä rahalla sitä on elettävä mitä on milloinkin käytettävissä. Ei ne tulot vaan ne menot.

Mut tärkeintä on kuitenkin se, että mä jaksan. Tässä ei todellakaan ole tarkoitus ajaa itseään loppuun. Opiskeluiden ohessa on myös tarkoitus, että koulun ja työn lisäksi aikaa jää muuhunkin elämään. Tasapainon löytäminen tässäkin tilanteessa on se tärkein asia. <3

Minkälaisia ratkaisuja muut aikuisena koulun penkille lähteneet on tehneet?

ON HUONOA, MUTTA JOTAIN HYVÄÄKIN

Elämässä tulee eteen aika usein aina kaikenlaista kuraa. Niin ihmissuhteissa kuin ihan arjessakin. Täällä blogissakin minä aika usein keskityn kertomaan esimerkiksi työni negatiivisista puolista. Sainkin lukijalta toiveen, että mitä jos keskittyisin vain sairaanhoitaja työni hyviin puoliin yhdessä postauksessa. Totta! Miksipä en. Ruudun sillä puolen on varmasti monia, ketkä haaveilee sairaanhoitajan ammatista, eikä ole reilua lukea vain miten kurja ammatti sairaanhoitajuus on. Sillä eihän se ole sitä.

Kirjoitan usein siitä kiireestä, kiittämättömyydestä ja huonosta palkkauksesta. Yhden noista edellämainituista voin edelleen alleviivata ja se on palkkaus. Palkan takia tätä työtä ei kannata alkaa tekemään, mutta monta muuta syytä siihen miksi kannattaa löytyy kyllä. Mulla itselläni on aina ollut sisäinen palo päästä työskentelemään sairaalaan. Olen aina halunnut työskennellä ihmisten kanssa. Koen, että omalla persoonallani saan luotua ihmisiin helposti kontaktin, ja minulle on luontaista keskustella eri ikäisten ihmisten kanssa.

Sairaanhoitajana työskentelyssä on parasta ihmiset. Niin työkaverit kuin potilaat. Kun uskallat olla oma itsesi, potilaat luottavat sinuun ja puhuvat paljon muustakin kuin siitä sairaudestaan. Se onkin tärkeää. Kroonisesti sairailla ihmisillä puheet pyörivät usein siinä sairauden ympärillä. Tuo varmasti mukavaa vaihtelua puhua välillä jostain muustakin kuin siitä mihin tänään mahdollisesti koskee, tai mitä lääkkeitä seuraavaksi täytyy ottaa.

Tästä päästäänkin siihen, että yksi parhaimmista puolista on kohtaamiset ihmisten kanssa tässä työssä. Joskus se kohtaaminen tapahtuu omaisen kanssa, joskus potilaan. Mä olen sellainen hoitaja, joka ei pelkää kysyä potilaalta suoraan asioita, liittyivät ne sitten mihin tahansa. Mä jätän sen potilaan (tai omaisen) vastuulle, että haluaako hän siitä aiheesta keskustella. (Ei kyse ole uteliaisuudesta, vaan pyrin tällä luomaan luottamussuhdetta potilaaseen ja ehkä sieltä se potilaskin vois saada jotain uutta näkökulmaa.) Yleensä aina saan jonkinlaisen vastauksen takaisin, josta sitten saan viriteltyä keskustelua eteenpäin. Syömishäiriöisten kanssa keskustelen suoraan siitä mitä tapahtuu kun kroppa heikkenee syömättömyyden takia. Kysyn omia ajatuksia tähän ja kommentoin niitä. Nuoria potilaita yritän kannustaa kohti omia tavoitteita, eikä niitä tavoitteita saavuteta rikkinäisellä kropalla.

Narkomaaneilta kysyn, että miksi käytät huumeita, kysyn myös, että onko tällä ihmisellä jotain haaveita. Saan sieltä hyvin erilaisia elämäntarinoita vastaukseksi. Otan sitten kantaa näihin ja yritän miettiä, mitä hyvää tämän ihmisen elämässä kuitenkin vielä on. Vakavasti sairaille ihmisille yritän luoda jonkinlaista taistelutahtoa ja motivointia. Juttelen siitä, että mitä ajatuksia tällainen vakava sairaus on tuonut potilaan mieleen. Onko ihminen katkera tai pettynyt. Tarjoan aina myös keskusteluapua joko psykiatrian puolelle tai sitten sairaalapastoria, koska tiedän myös, että mun keinot on varmasti rajalliset.

Parasta näissä keskusteluissa on se kiitos, mitä potilaat sanoo kun olen lähdössä potilashuoneesta pois. Silloin tietää, että tälläkin työvuorolla oli merkityksensä.

Itse koen yhtenä parhaista puolista sen, että saan olla vaikuttamassa potilaan terveyteen. Saan nähdä miten niillä hoitotoimenpiteillä on vaikutusta potilaan terveydentilaan ja oireisiin. Aina se vaikutus ei näy päivässä eikä parissa, mutta vaikka viikon päästä. Se, että potilaat parantuu mitä ihmeellisimmistä sairauksista on huikeaa! Lääketiede on uskomatonta. Senkin olen todennut erään potilaan kanssa yhdessä, jolle oli sattunut ja tapahtunut vaikka mitä. Kuuntelin hiljaa vuoteen vierellä kun hän kertoi tarinaansa, koska olin sitä kysynyt. Voinhan minä ne tiedot lukea toki papereistakin, mutta onhan se nyt ihan eri kun se ihminen kertoo sen itse, siten kun hän on sen kokenut. Tämän eräänkin tarinan päätteeksi tokaisin, että onneksi on tämä ihmeellinen ja kehittyvä lääketiede. Samaa sanoi tämä potilas.

Eikä kaiken tarvitse olla aina niin syvällistä. Parasta on myös se, että saa laitettua kanyylin ekalla yrittämällä paikalleen, potilaalle jolla on ”vaikeat” suonet. Se tuo välittömän onnistumisen tunteen. Voin jopa sanoa olevani ihan hyvä kanyylin laittaja. Muistan opiskeluaikana, kun opettajat sanoi, että kanyylin tietää menneen paikoilleen kun se ui siellä suonessa. Muistan laittaneeni aika monta kertaa kanyylia ennen kuin tajusin mitä tuo uiminen tarkoittaa, mutta sitten kun se tapahtui ekan kerran, nauroin mielessäni, että hitto, nyt tuo kanyyli tosiaankin ui siellä suonessa! 😀

Ja se usein parjattu vuorotyö. Onhan sekin nyt oikeasti aika hienoa, että aika ajoin voit aloittaa viikon vapaapäivällä, tai iltavuoroon mennessäsi saat nukkua hiukan pidempään. Eikä tavallinen kahdeksasta – neljään työ edes sovi kaikille, joten onneksi on vuorotyö. Plus, että sairaanhoitajana voi työskennellä ihan tosi laajalla kentällä. Se työ ei ole välttämättä siellä vuodeosastolla tai sairaalassa. Sairaanhoitajan pätevyys avaa ovia vaikka minne!

Ja sitten ne työkaverit. Kun oot ollu tarpeeksi pitkään alalla, opit suhtautumaan ammattiisi huumorilla. Välillä huumoria revitään aika räävittömästikin ja jos ulkopuolinen kuulisi joskus vitsailumme, tulisi siitä varmasti sanomista. Mutta se on vain huumoria, ei totta, eikä mitään sellaista mitä oikeasti ajattelisimme. Kärjistämme tilanteet huumorin varjolla, koska haluamme myös naurua tähän työhön, joka on henkisesti hyvin kuluttava. Se on parasta, että voi nauraa jollekin tosi tyhmälle vitsille yhdessä työkavereiden kanssa, joka koostuu aivan eri ikäisistä ihmisistä.

Vaikka työ on raskasta ja palkkaa toivoisimme lisää, on se silti jotain niin arvokasta mitä pääsemme tekemään, että sen voimalla tätä työtä jaksaa tehdä!