MUN URAN VAIKEIMMAT TAPAUKSET

Ne tapaukset on sellaisia, että ne ei mun mielestä unohdu vaikka vuosia kuluu. Osa vaikeimmista jutuista tapahtui silloin kun vielä opiskelin sairaanhoitajaksi ja tein keikkaa koulun ohessa. Ne oli ja on edelleen niin isoja asioita, että vaikka nyt kohtaisin samanlaisia tilanteita, jäisi ne mun mieleen varmasti.

Vaikeimmat tapaukset ei ole niitä, missä ihminen on tuotu hengenhädässä ambulanssilla päivystykseen. Ne ei ole niitä kun joku huutaa tuskasta sairaalan sängyllä, kun jalka on monesta kohtaa poikki ja sisäelimet vuotaa verta. Vaikein tapaus ei ole se kun odoteltiin päivystykseen potilasta jolla oli vatsa-aortta revennyt. Lopulta potilas ei tullut päivystykseen saakka vaan kuoli matkalle. Vaikeinta ei ollut katsoa silmiin miestä, joka oli ollut avannossa yli puoli tuntia ja jonka ruumiinlämpö oli 28,5 astetta. Ne silmät oli nähneet melkein kuoleman. Vaikeinta ei ole nähdä pientä lasta tajuttomana, kroppa konkreettisesti riekaleina kun kotona oli sattunut vahinko. Ei ole vaikeinta edes nähdä niitä surevia ja itseään syyttäviä vanhempia. Vaikeinta ei ole lopettaa elvytystä 30 minuutin jälkeen tuloksettomana ja tajuta, että jonkun äiti kuoli aivan liian aikaisin. Kyllä minä muistan nämä hetket, mutta ne ei ole niitä vaikeimpia.

Mulle vaikeimmat tapaukset on nähdä ihmisen uupuminen ja väsyminen. Nähdä ne piilotetut kyyneleet, jotka tulee esille kun kysyy miten sinä jaksat. On surullista nähdä kuoleman sairaan potilaan omaiset, jotka haluaisivat pitää sen rakkaan hengissä keinolla millä hyvänsä. Vaikeinta on käydä keskusteluja ihmisen kanssa eletystä elämästä.

Opiskeluaikoina mun mieleen jäi eräs herra, jolla oli laajalle levinnyt syöpä. Minä, opiskelija, sain hoitaa häntä joka vuorossa viikon ajan kun hän oli sairaalassa. Sain hoitaa häntä siitä hetkestä kun hän omin jaloin käveli osastolle ja sain olla se hoitaja kuka soitti miehen omaisille, että tulkaa nyt hyvästelemään isänne. Me käytiin hänen kanssaan sen viikon ajan isoja keskusteluja. Me juteltiin eletystä elämästä. Hän kertoi lapsistaan ja vaimostaan. Hän kertoi siitä miten oli käynyt lääkärissä usein erilaisten vaivojen vuoksi. Hän kertoi ettei hänen vaivojaan otettu todesta tai niitä vähäteltiin. Lopulta vuosi sen jälkeen kun oireet olivat alkaneet, mies pääsi tutkimuksiin joissa sitten levinnyt tauti löytyi. Kysyin mieheltä oliko hän katkera. Hän sanoi suoraan, että oli ollut jossain vaiheessa. Hän oli katkera siitä, että miksei potilasta kuunneltu. Miksi kerta toisensa jälkeen hänet lähetettiin kotiin vaivojensa kanssa. Mies oli kuitenkin onnistunut päästämään irti tuosta katkeruuden tunteestaan. Mies kysyi minulta myös, miten hän pääsee vessaan sitten kun jalat ei enää kanna? Ja minä vastasin hänelle. Kerroin kaiken sen mitä voimme hänen hyväkseen tehdä. Miehen ei tarvinnut miettiä sitä, tuleeko kipuja tai onnistuuko vessaan meno. Me pitäisimme huolta hänestä loppuun saakka.

Se tunne mitä koin noissa keskusteluissa oli mieletön. Tämä potilas luotti minuun vaikka minähän olin vasta ihan urani alussa, opiskelija! En miettinyt mitään erityistä noissa hetkissä. Olin läsnä aivan kuten kenen tahansa muun kanssa. Viikon lopulla tämä mies kuoli. Halasin hänen puolisoaan ja halasin hänen lastaan. Olin pahoillani. Nieleskelin kyyneleitä ja mietin kuinka epäreilua tuo oli.

Toinen kohtaaminen joka minulla on jäänyt mieleen on myös opiskeluajoilta ja on itseasiassa samaiselta osastolta. Oli yövuoro. Minut oli varattu vierihoitajaksi tuohon yövuoroon. Vierihoitaminen tarkoittaa sitä, että hoitaja on koko ajan läsnä potilaan vierellä. Syitä vierihoitoon voi olla monia, mutta yleensä potilas on levoton tai häntä joutuu tarkkailemaan tai hoitamaan jatkuvasti, eikä potilasta voi siis jättää yksin hetkeksikään. Tällä kertaa potilaana oli kehitysvammainen tyttö, tai nainenhan hän jo oli. Osastolla yöpyi myös hänen äitinsä, vaikka äiti olisi ihan hyvin voinut mennä kotiin lepäämään. Tämä äiti ei kuitenkaan siihen pystynyt. Hän oli tämän tytön omaishoitaja. Tyttö oli suurinpiirtein minun ikäinen. Tyttö tarvitsi kaikissa päivittäisissä toimissaan apua eikä hän juurikaan kommunikoinut, ainakaan sillä tavalla, että minä olisin siitä mitään ymmärtänyt.

Äidillä ja tytöllä oli kuitenkin vahva side. Äiti yritti nukkua yöllä tuossa huoneessa ja minun tehtäväni oli valvoa tämän tytön unta ja mahdollisesti rauhoitella hänet takaisin uneen jos hän heräisi. Hyräilin hänelle jostain syystä jumalan kämmenellä virttä. En tiedä mistä tuo tuli, hämmästyin itsekin ihan valtavasti, mutta siihen tyttö rauhoittui. Tyttö piti minun kädestäni kiinni ja katsoi minuun. Minä istuin vieressä ja hyräilin. Hänen äitinsä lopulta nousi ylös ja sanoi miten hyvin kohtelen hänen tyttöään. Tuo hyräilemäni virsi oli kuulema sellainen, mihin tämä tyttö aina rauhoittuu. Äiti tuli siihen ihan vierelle ja silitti tyttöään. Saman tien tämä tyttö nappasi tiukasti kiinni äitinsä hiuksista, tukisti niin kovaa, että äidiltä pääsi kyyneleet. Samaan aikaan tytön käsi puristi minun käsivarttani. Kynnet painuivat ihoon jättäen syvät nahkattomat urat muistoksi. Äiti sanoi tytölleen, että älä tukista äitiä, äitiin sattuu. Ei tyttö tuota varmaankaan ymmärtänyt, eikä hellittänyt otettaan. Minä hellästi aukaisin tytön nyrkin ja otin hiustukon pois hänen kädestään. Tyttö rauhoittui loppu yöksi.

Oli jo aamuyö ja me juteltiin tämän äidin kanssa. Kysyin oliko hänellä ollut milloin viimeksi vapaapäivä. Hän ei muistanut sellaista lähivuosilta. Äiti itki ja kertoi miten väsynyt on. Hän kertoi miten onnellinen on tytöstään ja kuinka tuo tyttö on tuonut perheeseen olemassaolollaan myös paljon iloa, mutta myös surua. Sairaalakierteitä oli monia ja oli odotettavissa, ettei tyttö enää eläisi kauan. Tarttuvat nuhaflunssat olivat normaalia raskaampia tälle tytölle ja ne heikensivät hänen kuntoaan suuresti. Äiti mietti olisiko se helpotus tytölle jos hän pääsisi täältä pois. Äiti sanoi, että on hirveää varmasti kuulla kun äiti puhuu omasta lapsestaan näin, mutta hän sanoi tällaisia ajatuksia tulleen mieleen. Siltikin äiti kyllä halusi, että tyttö eläisi mahdollisimman kauan, ei hän tytön kuolemaa toivonut. Pohti vain asioita. Ja taas, siinä minä olin. Opiskelijana isojen asioiden äärellä, jälleen nieleskellen kyyneleitä.

Seuraavana päivänä minulle soitti osastonhoitaja. Kysyi voisinko tulla taas ensi yöksi vierihoitamaan tuota tyttöä. Normaalisti keikkalaisille lähetettiin yhteinen tekstiviesti ja keikan nappasi se, joka ekana viestiin vastasi myöntävästi. Nyt minulle soitettiin ja kysyttiin työvuoroon. Minä vastasin kuitenkin kieltävästi. Tuo yö oli henkisesti todella raskas. Minun oli pakko ajatella itseäni ja kieltäydyttävä tuosta vuorosta. Osastonhoitaja sanoi, että tuo äiti oli halunnut, että minua pyydetään varta vasten tulemaan. Äiti oli antanut minusta hyvää palautetta osastolla. Siltikin kieltäydyin. En tavannut näitä henkilöitä enää tämän jälkeen, mutta ajatuksissa tuo yö on usein ollut.

Minulla valuu nytkin kyyneleet kun kirjoitan tätä tekstiä ja palaan ajatuksissani tuohon hetkeen ja tuohon yöhön.

Muistan joskus työvuorossa keskustelleeni erään iäkkäämmän syöpäsairaan miehen kanssa. Hän kertoi minulle miten oli haaveillut elämästä puolisonsa kanssa. He olivat molemmat hyväkuntoisia ja terveitä. Eräänä päivänä miehen puoliso oli kuitenkin menehtynyt äkisti. Mies jäi yksin melkein 60 avioliittovuoden jälkeen. Istuin miehen vuoteen laidalla. Mies oli saanut diagnoosin; syöpä joka oli levinnyt. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Mies kysyi minulta, että tässäkö tämä elämä oli. Hehän juuri suunnittelevat elävänsä yhdessä vaimonsa kanssa myös vanhuuden ajan. Tekevänsä asioita yhdessä joista nauttivat niin kovasti. Nyt ei ollut enää vaimoa ja miehellä itselläänkin oli parantumaton sairaus. Juttelimme pitkään. Juttelimme miehen lapsista ja lapsenlapsista. Kerroin miehelle, miten hänellä oli vielä monta syytä elää ja nauttia elämästään, vaikka parantumatonta sairautta sairastikin, eikä vaimokaan rinnalla enää ollut. Ei kuitenkaan kannattanut jäädä odottamaan kuolemaa. Mies hymyili ja kiitti. Sanoi, että tuon hän halusi juuri nyt kuullakin.

Tällaiset kohtaamiset on minulle niitä raskaimpia ja niitä jotka jäävät mieleeni.

Tämä työ ottaa paljon, mutta samalla se myös antaa. Se vaatii vain sen, että pysähdyt ja kuuntelet. Kysyt sen helpon kysymyksen, miten sinä voit. Koskaan ei ole väärin kysyä. Koskaan ei saa olla liian kiire kysyä.

Kuvat pixabay

MILLAISTA OLI TYÖ PÄIVYSTYSPOLILLA?

Kyselin viime viikolla Instagramin storiesin (@jossuwow) puolella blogiin toiveita aiheista joita te haluaisitte mun käsittelevän täällä. Eniten toiveita tuli sairaanhoitajaksi opiskelusta, työstä ja kaikkeen tähän liittyvästä. Ajattelinkin nyt aloittaa toiveiden toteuttamisen ja kerron ensialkuun mun uran alkuvaiheista. Itsehän siis työskentelin heti valmistumisen jälkeen kolme vuotta Joensuun keskussairaalan päivystyksessä. Tein ensiksi tuolla syventävän harjoittelun ja jäin harjoittelusta suoraan sitten töihin.

Työskentely päivystyspoliklinikalla oli mun suurin unelmien täyttymys mitä pystyin vaan kuvitella. Olen pienestä pitäen haaveillut työstä hoitajana ja iän karttuessa tajusin, että työ päivystyksessä vois olla just sitä mitä haluan tehdä ja niin se kyllä olikin.

Miksi työ päivystyksessä oli niin erityisen ihanaa? Työvuorot olivat vaihtelevia. Päivystyksessä harvemmin joutui hoitamaan samoja potilaita useampaa päivää putkeen. Tutut potilaat saattoivat olla odottamassa vain silloin kun illalla lähdit töistä ja aamulla tulit takaisin. Muutenhan siellä pyritään pääsemään potilaista ”eroon” mahdollisimman pian. Eli tarkoituksena on löytää potilaalle sopiva jatkohoitopaikka, oli se sitten koti tai erikoissairaanhoidon vuodeosasto tai jotain siltä väliltä.

Päivystyksessä potilaskirjo on laaja. Siellä hoidetaan kaikki vauvasta vaariin ja osaamista karttuu joka päivä valtavasti. Samaa toki pystyn sanomaan varmasti vieläkin, että joka päivä tässä työssä oppii uutta, jos vain haluaa oppia. Etenkin päivystyksessä työskennellessä tuo toteutui. Aina tuli eteen jotain uutta ja mielenkiintoista ja jos halusi itse syventää omaa osaamistaan, niin keskustelemalla lääkäreiden kanssa tai lukemalla Terveysporttia ainakin minä opin paljon uutta.

Monet ajattelee, että työ päivystyksessä on jotenkin erityisen hohdokasta ja hienoa ja siellä hoidetaan vain erilaisia traumapotilaita ja nähdään vaan verta ja suolenpätkiä. Ei se ihan noin mene. Toki päivystykseen tulee aika-ajoin traumapotilaita, pahastikin loukkaantuneita, joilla on luita poikki ja isoja sisäisiä verenvuotoja ja muita hengenvaarallisia vammoja, mutta yleisimpiä potilasryhmiä on ikääntyneet ihmiset. Hoitajien kielellä sanottuna yt-miinus mummot ja papat. Yleistilanlasku tuo ikäihmisen päivystykseen kun hoitokodissa tai siellä omassa kodissa ei enää pärjätä. Eli jos päivystykseen hakeutuu sen vuoksi töihin ettei siellä tarvitsisi vaihtaa vaippoja tai tehdä sitä ns. perushoitotyötä, niin sitten olet väärillä urilla. Päivystyksessä tehdään mitä suuremmissa määrin sitä perushoitoa.

No mitä se konkreettinen työ siellä päivystyksessä pitää sisällään? Otetaan nyt käsittelyyn tämä suurin potilasryhmä eli ikääntyneet. Ikääntyneiltä otetaan yleensä ensimmäisenä perusvitaalit eli verenpaine, lämpö, saturaatioarvo, verensokeri ja ekg. Lisäksi virtsanäyte on melko perustutkimus päivystyksessä, etenkin jos kyse on tällaisesta yleistilan laskusta. Samalla labranhoitaja tulee ottamaan potilaalta perusverikokeet. Hoitaja haastattaa potilasta samalla kun tekee näitä mittauksia. Usein juttelemalla potilaan kanssa saadaan jo paljon selville siitä voinnista ja millä aikavälillä se yleistila on lähtenyt huononemaan. Usein ikäihmisen yleistilanlaskun syynä on virtsatieinfektio tai keuhkokuume.

Päivystyksessä joka työvuoro jokaiselle hoitajalle on merkattu työvuorolistoihin erikseen oma sijoitus, eli kaikki hoitajat ei hoida kaikkia potilaita, vaan jokainen keskittyy hoitamaan niitä erikoisalojen potilaita mitä sille päivälle on sijoitukseksi sovittu. Aivan kuten kaikki lääkäritkään ei hoida kaikkia potilaita, vaan jokaisella erikoisalalla on omat lääkärinsä.  Tämä on sellainen asia, jota monet potilaat eivät ymmärrä. Potilaat vain kuvittelevat, että kaikki lääkärit ovat yhtä ja samaa, vaikka todellisuudessa yksi lääkäri on voinut erikoistua kirurgiaan ja toinen vaikka lapsiin. Eri potilasryhmille on siis olemassa omat hoitajansa. On sisätautihoitajat, neurologiset hoitajat, kirurgiset hoitajat ja peruspotilaiden hoitajat. Lisäksi päivystyksessä on erikseen sairaanhoitajan vastaanotto ja sitten lasten erikoisalalle on nimetty ainakin Joensuussa oma hoitaja.

Eniten harmaita hiuksia potilaiden mielestä aiheuttaa selkeästi tuo päivystyksissä käytetty triage-järjestelmä, eli potilaat ”luokitellaan” kiireellisyysjärjestykseen. Tikku sormessa tai punkki reidessä ei ole kiireellistä hoitoa vaativa ongelma, kun taas verioksentelu vaatii välitöntä hoidon aloittamista tai ainakin sen tilanteen arvioimista. Monelle potilaalle tuleekin yllätyksenä se, että vaikka potilas tulisi ambulanssilla sairaalaan se ei silti takaa sitä, että hänen ongelmansa olisi kiireellistä hoitoa vaativa, vaan lääkärille pääsy voi viedä aikaa yhtä paljon kuin jos olisit tullut päivystykseen omalla kyydillä. Monesti kuitenkin sen potilaan mielestä se oma vaiva on aina kaikista pahin ja vaatisi hoitoa juuri sillä hetkellä. Hoitajana saat kuulla kunniasi kun hoito ei etene ja potilas joutuu odottamaan mielin määrin. Ymmärrän tämän turhautumisen, mutta tässä vaiheessa hoitajien ja lääkäreiden ammattitaito juuri punnitaan. Että pystymme takaamaan kaikille hoitoa oikeaan aikaan ja oikeassa järjestyksessä, on potilaat luokiteltava.

Monet ymmärtää luokittelun merkityksen vasta siinä vaiheessa kun joutuu itse hakeutumaan päivystykseen akuutin vaivan takia, etenkin silloin kun on selvää mikä potilasta vaivaa. Silloin potilaat kehuu, että asiat hoitui ripeästi ja hoito päästiin aloittamaan nopeasti ilman jonotteluja. Aina kuitenkaan akuutin vaivan selvittely ei ole helppoa. Tiedetään, että pitäisi alkaa hoitamaan, mutta aina ei tiedetä mitä hoidetaan. Silloin keskitytään ensisijaisesti pitämään potilaan vointi vakaana.

Se mistä hoitajat saavat kuulla usein valitusta päivystyksessä on se, että vaikka odotusaulassa olisi vain yksi potilas, niin miksi hän ei pääse lääkärille? Päivystys on tyhjä ja lääkäreillä ja hoitajilla on varmasti aikaa. Yleensä potilaat ovat tuolla päivystyksessä vuodepaikoilla joko ns. paariodotuksessa silmän alla tai sitten sellaisessa akuuttihoitohuoneessa, johon sijoitetaan ne välitöntä hoitoa vaativat potilaat. On hyvä, että ihmiset pitävät puolensa ja tarkkailevat jonotusaikoja, mutta varmasti päivystyksessä ketään ei odotuteta tahallisesti. Ehkä voisi olla hiukan onnellinen siitä, että oma vaiva on luokiteltu niin ”harmittomaksi”, että voit odotella siellä aulassa ja sun kohdalla ei kiirehditä. Siellä suljettujen ovien takana hoitajat varmasti paiskivat hommia.

Pääsääntöisesti kaikkien potilaiden hoito alkaa siis valmisteluilla. Tämä siis tarkoitti sitä, että potilaasta mittaillaan vitaalit eli verenpaine, pulssi, saturaatio eli hapetus, lämpö ja verensokeri tarvittaessa ja sitten melko usein otetaan myös ekg eli sydänfilmi. Näillä perusmittauksilla saadaan melko hyvä kuva siitä potilaan sen hetkisestä tilasta. Tämän lisäksi potilasta hiukan jututetaan. Joskus kuitenkaan nämä vitaalit eivät välttämättä kerro potilaan voinnista mitään. On nimittäin heitäkin, joilla kaikki vitaalit saattaa olla täysin kunnossa, mutta sitten verikokeissa voi olla esimerkiksi kova tulehdustila päällä.

Monen potilaan silmään se hoitajien työ näyttää sille, että hoitajat istuvat siellä kansliassa jauhamassa jotain omia juttujaan. Todellisuudessa hoitajat tarkkailevat mm. niitä valmistuvia labroja ja lääkärin tekemiä määräyksiä. Toki, en kiellä sitäkään, että aika ajoin hoitajat keskustelevat keskenään siellä kansliassa. Sekin on sallittua ;) Hoitajan kontolla on yleensä useampi kuin yksi, kaksi tai kolme potilasta. Hoitajien pitää sen perustyön lisäksi tilailla kyytejä potilaille, järjestellä jatkohoitopaikkoja, soittaa raportteja, kirjata ja tehdä kaikkea muutakin siellä koneella ja kansliassa.

Sisätautihoitajalle tuttu toimenpide on kardioversio.  Se on päivystyksessä melko yleinen toimenpide. Kyse on siitä kun sydämessä on käynnissä hyvänlaatuinen rytmihäiriö, eli eteisvärinä, joka ei ota kääntyäkseen itsestään eikä lääkkeillä. Usein se joudutaan hoitamaan sähköllä, eli periaatteessa sydän pysäytetään hetkellisesti sähköiskulla potilaan ollessa unessa. Tämän hoitaa sisätautilääkäri, mutta hoitaja on tässä aina avustamassa, tai yleensä jopa kaksikin hoitajaa. Kuitenkin tässä toimenpiteessä on omat riskinsä ja mm. elvytykseen on valmistauduttava.

Muita yleisiä potilasryhmiä on erilaiset akuutit vatsakivut, hengenahdistukset, aivoverenkiertohäiriöt ja erilaiset kipuilijat. Psyykkisesti oireilevia potilaita on nykypäivänä päivystyksissä paljon. Akuutteja lapsipotilaita ei onneksi hirmu usein tule päivystykseen. Muutoin lapsipotilaita kyllä käy päivystyksessä jonkin verran. Pienillä lapsilla erilaiset hengitystieinfektiot ovat todella yleisiä ja ne usein vaativat tehokkaampaa hoitoa kuin mitä kotona pystytään antamaan.

Päivystyksessä on tärkeää olla olemassa protokollat. Eräät potilasryhmät vaativat isomman ja moniammattillisen hoitoryhmän. Tällaisen potilaan tullessa päivystykseen hoitoryhmään kuuluvan on tiedettävä hoitoprotokolla. Esimerkkinä akuutti aivoverenkiertohäiriö tai tietynlainen trauma-potilas. Jos potilaalla on syytä epäillä aivoinfarktia, antaa potilasta kuljettava ambulanssi jo ennen saapumistaan päivystykseen ennakkotiedon hoitajille. Tällöin ”laukaistaan” tietty protokolla ja ollaan yhteydessä moniin eri hoitoryhmiin. Esimerkiksi aivoinfarktia epäiltäessä potilaasta ilmoitetaan röntgeniin, labra hälytetään valmiiksi ja informoidaan neurologia. Tarvittaessa informoidaan myös neurologian valvontaan, että tällainen potilas olisi mahdollisesti tulossa.

Joskus potilas on hyvinkin nopeasti päivystyksessä ja kaikki tämä pitää tehdä valmiiksi esimerkiksi viidessä minuutissa, siis ennen kuin potilas on päivystyksessä. Hoitaja kirjaa ennakkoilmoitetun potilaan siis ensiksi koneelle, tämän jälkeen sihteeri tulostaa potilaalle rannekkeen valmiiksi. Tämän jälkeen tilataan verikokeet ja valmistaudutaan kanyloimaan potilas, jollei hänellä ole jo valmiiksi oikeassa kädessä suoniyhteys. Sitten soitellaan kaikkiin noihin paikkoihin, että kaikki tietävät olla valmiudessa ja esimerkiksi röntgen keskeyttää hetkeksi ct-kuvaukset, että mahdollinen liuotuspotilas saadaan kuvattua samantien. Nopeus on valttia aivoinfarktipotilasta hoidettaessa. Joka minuutti kuolee jopa kaksi miljoona aivosolua ja liuotus on päästävä aloittamaan viimeistään neljän ja puolen tunnin kuluttua oireiden alkamisesta.

Tämä aiheuttaa ymmärrettävästi aina säpinää päivystyksessä, sillä hoidolla on kiire. Hapenpuute voi aiheuttaa pysyviä vammoja aivoihin, jotka sitten näkyvät esimerkiksi halvausoireina potilaalla.

Vielä isompi ratas pyörähtää kun päivystykseen ilmoitetaan traumapotilaasta jolla voi mahdollisesti olla useita erilaisia vammoja. Traumahälytyksen laukaisee päivystyksessä tietty sairaanhoitaja, kun tietyt kriteerit potilaan vammojen tai vammamekanismin kohdalla täyttyy. Itse sain tai ennemminkin jouduin laukaisemaan traumahälytyksen ensimmäisessä tällaisessa vastuuvuorossa. Tällöin potilaana oli pieni lapsi joka oli ajanut pyörällä auton eteen. Traumatiimiin kuuluu jo huomattavasti enemmän sakkia kuin mitä esimerkiksi edellämainittuun esimerkkiin. Hoitoon osallistuu anestesialääkäri, useampi kirurgi, röntgenlääkäri, röntgenhoitaja, muutama eri hoitaja päivystyksestä, joista yksi avustaa anestesialääkäriä, yksi kirjaa ja sitten lääkintävahtimestari ja mukana on mahdollisesti  myös passari. Mukana on myös kaksi labranhoitajaa ja verikeskuksen hoitaja. Myös leikkausosasto kuulee tämän hälytyksen ja he ovat valmiudessa sitten jos potilas tai potilaat vaatii välitöntä leikkaushoitoa.

Kun päivystykseen tulee traumapotilas niin hänellähän voi sitten olla melkein ihan mitä vaan, tai siitä ennakkokäsityksestä lähdetään liikkeelle. Päivystyksen hoitajilla on ennakkoon tieto siitä mitä on sattunut, mutta vammoista ei tiedetä ennen kuin tutkitaan. Kaikkeen pitää olla kuitenkin varautunut ja ainahan kaikki vammat ei edes näy ulospäin.

Voitte kuvitella miten tällainen tilanne aiheuttaa painetta myös muille hoitotiimeille, sillä samanaikaisesti tulee sitten myös niitä muita potilaita hoidettavaksi, osa tietysti niitä akuutteja tapauksiakin joiden hoito ei saa myöskään viivästyä. Tai jos traumapotilaita tulee useampi yhtä aikaa. Tällöin ei auta kuin priorisoida ja pyytää apuja esimerkiksi teho-osastolta lisäkäsiksi päivystykseen.

Päivystyksessä työskentely vaatii joustavuutta kyllä monessakin eri tilanteessa. Parhaita puolia on se, että ympärillä on koko ajan osaava tiimi. On useita hoitajia ja lääkärit. Osastoilla työskennellessä lääkäreiden ja hoitajien välillä oli valtava kuilu eikä heitä tyyliin uskalla tervehtiä. Päivystyksessä sen sijaan lääkärit ja hoitajat on pääsääntöisesti samaa pataa. Uskaltaa jutella muutakin puolin ja toisin kuin vaan niitä hoidollisia juttuja ja jos tulee mieleen jonkun potilaan hoidosta jotain mikä askarruttaa, niin senkun menee vaan ja kysyy. Joskus saattaa saada hyvinkin tarkan ja mielenkiintoisen selonteon kysymykseensä :)

Päivystyksen hoitajat ovat etenkin yövuoroissa paljon myös puhelinneuvojia. Kerran muista itse vastanneeni puhelimeen ja kyseltiin tuliko katsastusasemalle, no ei tullut. Aika paljon kesäaikaan päivystyksen hoitajat saa olla ohjaamassa hätääntyneitä kansalaisia punkkiasioissa. Muistan vastanneeni eräässä yövuorossa varmaan kuuteen puheluun ja jokainen näistä koski punkkeja. Ei, punkit ei vaadi välitöntä päivystyskäyntiä, vaan sen voi ottaa itse pois ja jäädä seurantalinjalle ihan kotioloihin, ja jos ei itse uskalla punkkia irrottaa, voit huoletta odottaa seuraavaan päivään ja mennä päiväaikaan oman terveyskeskuksen sairaanhoitajalle.

Eli työ päivystyksessä vaatii hoitajalta hurjaa paineensietokykyä ja priorisointitaitoja. Olen sitä mieltä, että syventävän vaiheen harjoitteluun kannattaa valita paikaksi päivystys jos oikeasti haluaa harjaannuttaa kädentaitojaan. Päivystyksessä nimittäin kanyloinnit, pienet toimenpiteet, ekg:t yms. on arkipäivää. On paljon helpompi valmistumisen jälkeen lähteä työelämään kun on päässyt harjaannuttamaan kädentaitojaan, vaikka päivystys ei muuten työpaikkana houkuttelisikaan.

Ja sitten loppuun on vielä kerrottava, joidenkin mielestä ikävä fakta, eli ei. Päivystyksessä ei puuhailla siivouskomeroissa tai lepohuoneissa työkavereiden kanssa työajalla, vaikka niin aina kaikissa sarjoissa tapahtuukin ja ilmeisesti myös muilla osastoilla näin luullaan päivystyksessä tapahtuvan.

Huh, tulipa pitkä postaus, toivottavasti jaksoit lukea loppuun saakka!