Ihmisen kohtaaminen on vaativinta

Vaativinta ei ole hoitotoimenpiteet vaan ihmisen kohtaaminen.

Sitä mieltä olen ainakin itse. Hoitotoimenpiteisiin on aina olemassa ohjeet miten mitäkin teet. Sen sijaan kun kohtaat ihmisen, sinä menet hänen eteensä oman persoonasi ja työ-minäsi kanssa. Ei siihen ole olemassa missään mitään ohjeita, että kuinka ollaan ja mitä sanoa.

Itse koen vahvuudekseni hoitoalalla juurikin potilaiden kohtaamisen. Kohtaan erilaisia ihmisiä työssäni paljon. Usein näissä kohtaamisissa joutuu hiukan soveltamaan. Lopputulos kohtaamisessa on ollut yleensä hyvä ja onnistunut. Sanon yleensä koska tosiaan erilaisia ihmisiä ja tilanteita on paljon, niihin valitettavasti mahtuu mukaan myös se prosentti niitä ei onnistuneita kohtaamisia.  Erilaisia ihmistyyppejä on paljon. On pukumiehiä- ja naisia. On heitä ketkä asuvat periferiassa yksin täysin eristäytyneenä. On hyvin tavallisia ihmisiä ja on hyvin erilaisia ihmisiä. On heitä ketkä kommunikoivat viittomalla ja on heitä ketkä ovat sokeita.

Ihmisten edessä

Sitä aina välillä unohtaa sen tosi asian, että tekee töitä ihmisten parissa. Tai no en tiedä voiko puhua unohduksesta. Ehkä se on ennemminkin sitä, että tähän työn tekoon ja ihmisten kohtaamiseen turtuu, se on niin arkipäivää. Monissa muissa työpaikoissa työskennellään esimerkiksi pienellä työporukalla tietokoneiden parissa, kuinka erilainen maailma se olisi! En väitä etteikö olisi paljon ammatteja missä kohdataan päivittäin ihmisiä, mutta on se mielestäni eri asia tavata ihminen kaupan kassalla kuin sairasvuoteella.

Asiakkaat ja potilaat ovat samanlaisia ihmisiä kuin mitä itse olet: tunteva ja inhimillinen, jolle sairaus ei ole arkipäivää tai voihan sairastaminen ollakin arkipäivää joillekin ihmisille.

Sitä havahtuu aika-ajoin tähän työhön ja siihen millaisissa tilanteissa me joskus joudumme ja joskus pääsemme olemaan mukana. Havahtuminen tapahtuu yleensä silloin kun joku potilas pääsee ihon alle. Koskaan ei voi kuitenkaan etukäteen tietää kuka tai mikä on se juttu joka juuri minuun vaikuttaa.

Uskomattomia tilanteita mitä työ tuo tullessaan

Eräs talvipäivä töissä ollessani olimme potilashuoneessa. Potilashuoneen sälekaihtimet olivat auki ja auringonsäteet puskivat sälekaihtimien raoista huoneeseen sisään. Oli lääkärinkierto. Lääkäri kertoi surullisia uutisia potilaalle; tauti oli edennyt eikä mitään enää ole tehtävissä, elinaikaa ei ollut enää paljoa jäljellä. Katsoin potilashuoneen ikkunasta ulos. Aurinko paistoi. Samaan aikaan näin sairaalan pihatietä ajavan hautausauton. Tilanne oli absurdi. Potilas oli juuri saanut kuulla huonot uutiset. Uutiset siitä, että elinaikaa ei ole enää kauaa jäljellä ja minä katselin ikkunasta ulos ja samaan aikaan näin tuon näyn. Onneksi potilas itse tai omainen eivät tuota nähneet. Vastaavan tyylisiä tilanteita tulee tässä työssä aina aika-ajoin eteen. En usko, että se voi olla pelkästään sattumaa. Tulee väkisinkin olo, että se nuo tilanteet merkitsevät jotain. Sitä tuntee olonsa aika pieneksi noissa hetkissä.

Itkevän omaisen lohduttaminen on hyvin raskasta itselle hoitajana. Näissä tilanteissa ei yleensä ole sanoja. Halaus on minun keinoni lohduttaa. Se ei ole välttämättä kuitenkaan helppo mennä toisen, tuntemattoman ihmisen lähelle niin herkässä tilanteessa. Muistan ne ensimmäiset kerrat noissa tilanteissa kun seisoin vaan tönkkönä paikoillani. Mielessä oli, että lohduta nyt jotenkin mutta kropassani ei tapahtunut mitään. Seisoin vain hiljaa paikoillani.

Työ- ja elämänkokemuksen myötä olen saanut varmuutta myös näihin tilanteisiin, jotka eivät ole niin arkipäivää. Toivon todella ettei noista tilanteista itselle koskaan tulisikaan arkipäivää.

Työkokemuksen myötä olen hyväksynyt sen, että aina ei löydy tai ole sanoja mitä voisit sanoa. Tällöin riittää, että olet läsnä ja, että sinulla on aikaa. Suurin virhe mitä voit tehdä on se, että vaikutat kiireiselle. Kun olet siinä potilashuoneessa potilaan ja ehkä omaisenkin kanssa, aika pysähtyy, sen täytyy pysähtyä. Vaikka potilashuoneen ulkopuolella olisi täysi härdelli päällä, niin se ei saa näkyä näille ihmisille.

Uskon, että useat vastavalmistuneet sairaanhoitajat ovat näiden samankaltaisten ajatusten edessä, nyt kun kesätyöt taas monella alkaa. Itse kannustan vain rohkeasti menemään noihin tilanteisiin. Tosiaan, aina ei tarvita sanoja. Se, että olet läsnä riittää joskus <3

Siirrytään hetkeksi taas sille harmaalle alueelle

Aihe josta ei saisi puhua

Kesä lähestyy ja keskustelu jokaisen meidän läskeistä ja jenkkakahvoista kiihtyy sitä mukaa kun lämpötila ulkona nousee. Ehditkö bikinikuntoon ja onko niitä kahvoja?

Nykyään yritetään kovasti ajaa läpi hyväksymisen kulttuuria. Periaatteessa ihan hyvä, että ihmiset pyrkivät hyväksymään itsensä sellaisena kuin ovat. Vaa’an numerot eivät kerro siitä minkälainen ihminen noiden lukemien takaa löytyy, se on totta. Oli lukema vaa’assa enemmän tai vähemmän, samanlaisia ihmisiä me kaikki olemme, yhtä arvokkaita ja tärkeitä.

Olen kuitenkin sitä mieltä, huom. minä olen sitä mieltä, että ihmisten pitäisi pyrkiä normaalipainoon. Vaikka kaikki ylipainoiset eivät kärsikään liitännäissairauksista kuten diabeteksesta tai sydän- ja verisuonisairauksista, ei ylimääräinen rasvakudos kenenkään elimistössä tee hyvää. Rasva tukkeuttaa suonia ajan kanssa ja ylipaino kuluttaa niveliä.

Suomalaisista aikuisista miehistä normaalipainon ylittää kaksi kolmasosaa ja naisista runsas puolet. Vähintään merkittävästi lihavia (painoindeksi vähintään 30 eli vähintään 15 kilon ylipaino) sekä miehistä että naisista on kaksi kymmenestä. Teini-ikäisistä ylipainoa on noin 15–20 %:lla, pojilla enemmän kuin tytöillä. Vuonna 2000 lihavia miehiä oli 70 prosenttia ja naisia 30 prosenttia enemmän kuin vuonna 1980. Samassa ajassa nuorten lihavuuden määrä on 2–3-kertaistunut. Lihavuuden lisääntyminen on kaikkialla maailmassa suuri kansanterveyden ongelma. Lähde, Terveyskirjasto.

Kansanterveydellinen ongelma

Jos lihavuus ei olisi ihmisen terveyden kannalta haitallista, siitä tuskin puhuttaisiin ongelmana. Lihavuus hyväksyttäisiin paremmin. Lääkärit eivät varoittelisi lihavuuden vaaroista, jos niitä ei yksinkertaisesti olisi, mutta kun niitä on.

Olimme kaverini kanssa tuossa eräs päivä kahvilla ja ajauduimme keskustelemaan lihavuudesta, tupakoinnista ja alkoholin käytöstä. Tarkennuksena vielä, että emme puhuneet lihavista vaan lihavuudesta yleisesti. Tuo keskustelu toi jälleen ajatuksia mieleeni. Kuulin joku aika sitten sivukorvalla lääkärien keskustelevan julkisella paikalla esimerkiksi diabeteshoitajien omasta ylipainosta. Miten ylipainoinen ihminen voi varoittaa ja valistaa toista ihmistä samasta kuin mistä itse kärsii? Niinpä. Miten sanot toiselle, että älä syö suklaata, se on epäterveellistä kun hetken kuluttua itse lohkaiset palan suklaalevystä ja nautiskelet siitä kahvin kanssa. Menet työpäivän jälkeen kotiin sohvalle, jossa vietät loppuillan popsien kaikkea epäterveellistä. Huomenna sitten taas menet töihin kertomaan diabeteksesta ja epäterveellisen elämän haitoista, noin niin kuin kärjistetysti.

Aiemmin keskustelua herättänyt postaukseni lihavasta personal trainerista menee osittain samaan kategoriaan. Tee niin kuin minä sanon, älä niin kuin minä itse teen ja sitä rataa. Kuinka saat motivoitua toista ihmistä elämänmuutokseen, jos itse teet aivan toisin kuin mitä ohjaat? Asiakkaan mieleen nousee varmasti monenlaisia ajatuksia. Ottaako asiakas nämä ohjeet tosissaan? Ottaisitko itse?

Vaikka ylipainoinen ihminen kokisi olonsa terveeksi, silti ylipaino on ylimääräistä painoa, rasvaa elimistössä.

Lihavuus aiheuttaa monia sairauksia. Useimmat niistä johtuvat aineenvaihdunnan häiriöistä, joita vyötärölihavuuteen liittyvä runsas vatsaonteloon ja maksaan kertynyt rasva aiheuttaa. Lähde, Terveyskirjasto.

Joskus muutos toki voi vaatia sen, että ihminen hyväksyy itsensä ensiksi sellaisena kuin nyt on, ennen kuin on valmis muutokselle ja uusille elämäntavoille.

Lihavien henkilöiden terveysmenot on arvioitu olevan 25 % korkeammat kuin normaali-painoisten. Kaikkiaan lihavuus aiheuttaa 330 miljoonan euron kokonaiskustannukset terveydenhuollossa vuosittain. http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/90885/TutkimuksestaTiiviisti4_lihavuus.pdf?sequence=1

Mielestäni on hieno asia, että ihmiset haluavat pyrkiä siihen, että itseä rakastetaan kaiken kokoisena. Mielestäni kuitenkaan se ei ole tavoittelemisen arvoista, että pysähdytään ja opetellaan hyväksymään itsensä ja tyydytään (tyytymisellä en tarkoita, että elämänlaatu muuten olisi huonoa) jatkamaan elämää lihavana, sillä väistämättä ylipainolla joitain vaikutuksia terveyteen tulee olemaan, ennemmin tai myöhemmin.

Milloin sinä olet mitannut vyötärön ympäryksesi? Meneekö yli vai ali suositusten? Meneppä mittaamaan jollet tiedä, hop hop! :)

Naisten vyötärönympäryksen tulisi olla < 80cm

Miehillä vyötärönympäryksen tulisi olla < 94cm

Onko siis kuitenkaan ok olla tyytyväinen lihavuuteensa?

Haluaisin kuulla elämäntapamuutoksen keskellä eläviltä tai siitä haaveilevilta ihmisiltä, mitä te ajattelette itsestänne tai ylipainosta ylipäänsä? Onko ylipaino edes ajatuksissa? Millaisia ajatuksia tällaiset tekstit, joita esimerkiksi minä kirjoitan teissä herättää?

Eli jos sinulla on pitkä laihdutus tai elämäntapamuutos urakka takana tai jos olet kampaillut itsesi hyväksymisen kanssa pitkään ja ajattelet, että juuri sinun tarinastasi olisi apua jollekin toiselle ja haluat, että esittelisin juuri sinun tarinasi blogissani, niin laita minulle sähköpostia osoitteeseen [email protected] ja kerro tarinasi.