MITÄ SULJETTUJEN OVIEN TAKANA TAPAHTUU?

Ihmisillä on monesti valmiit mielikuvat erilaista asioista. Ihmiset kuvittelevat tietävänsä esimerkiksi televisio-ohjelmien perusteella millaista vaikka sairaalan suljettujen ovien sisällä on ja mitä siellä tapahtuu. Totta kai, jos ei tiedä jotain, niin sitä sitten muodostaa oman mielikuvan siitä asiasta niitten tietojen pohjalta mitä omistaa, että millaista se ehkä voisi olla.

Sain mielenkiintoisen kommentin lukijalta sieltä ruudun siltä puolen. Hänen mielestään korostuneesti tuon esille täällä blogissani sitä, että olen sairaanhoitaja. Niin, mitähän tuohon sanoisi. Ilmeisesti siis olen tämän kommentoijan mielestä ylpeä, siis sillä väärällä tavalla ylpeä ammatistani. Hän kommentoi, että onko minulle tärkeämpää se, että saan räpsittyä työvaatteet päällä selfieitä vai se, että tekisin sydämeni palosta tätä työtä.

Mitenkähän tuohon vastaisi silleen nätisti. Ei minun edes tekisi mieli kommentoida tuollaista kommenttia, mutta sitten tavallaan kuitenkin tekee mieli kommentoida. Mietin sitä ensinnäkin, että onko väärin olla ylpeä ammatistaan ja tuoda sitä aktiivisesti esille. Minä olen kuitenkin ottanut tietoisesti sen linjan blogissani, että kirjoittelen ammatillisia tekstejä tänne. Kerron avoimesti työstäni siinä määrin kuin se suinkin on sallittua. Kerron omista ajatuksistani mitä tämä työ tuo mieleen ja otan kantaa alan epäkohtiin ja se on minun oma valinta. Ei minun olisi pakko näistä asioista kertoa.

Toisekseen mietin sitä, että miten arvokasta ja kallisarvoista työtä minä saan tehdä. Minä olen mielestäni etuoikeutettu kun saan tehdä tätä työtä ja saan kohdata näitä ihmisiä. Se mitä sen potilashuoneen oven takana on, sitä ei tiedä kukaan muu kuin hoitohenkilökunta, lääkärit ja ne potilaan omaiset ja itse potilas. Ovien takana on kipeitä ihmisiä, surua ja toivottomuutta. Ovien taakse kätkeytyy paljon tuskaa ja epätoivoa, kyyneleitä. Onpa siellä sitten niitä ilon hetkiäkin joita esimerkiksi me hoitajat saamme yhdessä kokea näiden potilaiden kanssa. Voitteko kuvitella kuinka ilon kyyneleet valuvat niin hoitajan kuin potilaankin kasvoilla, kun se potilas oppii jälleen pitkän opettelun jälkeen vaikka kävelemään itsenäisesti. Ovien takana on hyvästejä kun kotiudutaan sekä hymyjä ja kiitollisuutta. Joskus ovien taakse kätkeytyy vihaa, häpeää ja pelkoa. Me hoitajat ollaan läsnä kaikissa noissa hetkissä ja tunteissa. Läsnäolo, se onkin se tärkein juttu tässä työssä.

Lisäksi mietin sitä, että eikö kaikkien meidän, teimmepä sitten mitä työtä tahansa, pitäisi pystyä puhumaan ylpeällä äänensävyllä omasta ammatistamme ilman, että sitä tulkittaisiin jotenkin väärin? Minä voin sanoa olevani ylpeä ammatistani, mutta en ylpeile sen takia, että olisin millään tavalla parempi kuin muut tai, että tekisin arvokkaampaa työtä kuin muut. Minä en myöskään voi puhua muiden suulla, puhun ainoastaan omalla suullani, omien kokemusten ja fiilisten kautta.

Se miksi painotan sairaanhoitajuuttani ja itseäni blogissani, on syy siinä, että koska puhun itsestäni. En voi tietää ajatteleeko kollegani samalla tavalla ammatistaan ja näistä kohtaamisista. Blogissa muutenkin kirjoittelen paljon itsestäni ja omista ajatuksistani. Jos se sinua ärsyttää, niin sinä voit jättää lukematta minun blogia, ei tänne ole pakko klikkailla itseään.

Terkuin ammatistaan ylpeä Sairaanhoitaja

ISOT SAIRAANHOITOPIIRIT ÄLÄHTÄÄ

Ylityökielto voi vaarantaa pitkittyessään potilasturvallisuuden. Siis mitä?! Onko se siis itsestäänselvyys meidän alalla, että hoitajat joustaa kyllä ja tekee ylitöitä? Meillähän on vahva hoivavietti ja auttamisen halu, eikä ketään saa jättää pulaan. Sitä ominaisuutta onkin sitten hyvä käyttää hyväkseen. Jos lääkäri haluaa tehdä vielä yhden leikkauksen iltapäivästä, niin hän tarvitsee avukseen kasan hoitajia. Mitä jos hoitajalla loppuukin työaika. Hoitaja pohtii mielessään, että noh, potilas jää leikkaamatta jos hän ei jousta ja jää ylitöihin, eihän hän voi olla se joka estää tuon leikkauksen. Eikun puhelua kotiin, että joku hakisi lapsen hoidosta kun äiti ei nyt ehdi. Työt taas jälleen venyi. Ja niin lääkäri pääsee leikkaamaan ja hoitaja kerryttää ylityötuntejaan.

Eihän tää nyt näin voi mennä! Mä ymmärrän sen, että akuutit toimenpiteet, leikkaukset ja hoidot tehdään, myös näissä työtaistelutilanteissa. Akuuteissa tilanteissa on ihan ok, jos se vuoro vähän venähtää, mutta jos kiireettömissä tapauksissa esimerkiksi leikkausjonot pidetään maltillisina sillä, että hoitajat jatkavat työvuorojaan ylitöinä niin jossain mättää ja pahasti.

Tämä meidän työtaistelumuoto ei ole tällä hetkellä edes lakko, me emme vain tee ylitöitä emmekä vaihda vuoroa. Siltikin tuntuu, että sairaalat on jo nyt isoissa ongelmissa ilman tätä meidän joustamista vuorojen suhteen, tai niin ainakin uutisoidaan ja syyllistetään. Niin, hoitajat ovat kyllä aina ennen joustaneet. Hoitajat joustaa omasta vapaa-ajastaan siksi, että homma pyörisi. Homman pitäisi toimia myös ilman ylitöitä. Miksi sairaanhoitopiirit eivät palkkaa yksiköihin tarpeeksi hoitajia, että kenenkään ei tarvitsisi tehdä ylitöitä? Ylityöt eivät saa minun mielestä olla mikään itsestäänselvyys. Meissä hoitajissakin on monenlaisia ihmisiä ja esimiehet yleensä tuntee työntekijänsä. Meissä on niitä, jotka eivät jousta koskaan, vaan lähtevät töistä aina ajallaan pois. Sitten on niitä, jotka eivät osaa tai uskalla sanoa ei. Mieluummin peruvat omat menonsa kuin kieltäytyvät tuplavuorosta tai ylitöistä.

Mä todella toivon, että tällä työtaistelulla saadaan jotain muutosta tälle meidän alalle. Päättäjien on aika avata silmänsä!

Meininki tällä hetkellä :D