MILLAISTA OLI TYÖ PÄIVYSTYSPOLILLA?

Kyselin viime viikolla Instagramin storiesin (@jossuwow) puolella blogiin toiveita aiheista joita te haluaisitte mun käsittelevän täällä. Eniten toiveita tuli sairaanhoitajaksi opiskelusta, työstä ja kaikkeen tähän liittyvästä. Ajattelinkin nyt aloittaa toiveiden toteuttamisen ja kerron ensialkuun mun uran alkuvaiheista. Itsehän siis työskentelin heti valmistumisen jälkeen kolme vuotta Joensuun keskussairaalan päivystyksessä. Tein ensiksi tuolla syventävän harjoittelun ja jäin harjoittelusta suoraan sitten töihin.

Työskentely päivystyspoliklinikalla oli mun suurin unelmien täyttymys mitä pystyin vaan kuvitella. Olen pienestä pitäen haaveillut työstä hoitajana ja iän karttuessa tajusin, että työ päivystyksessä vois olla just sitä mitä haluan tehdä ja niin se kyllä olikin.

Miksi työ päivystyksessä oli niin erityisen ihanaa? Työvuorot olivat vaihtelevia. Päivystyksessä harvemmin joutui hoitamaan samoja potilaita useampaa päivää putkeen. Tutut potilaat saattoivat olla odottamassa vain silloin kun illalla lähdit töistä ja aamulla tulit takaisin. Muutenhan siellä pyritään pääsemään potilaista ”eroon” mahdollisimman pian. Eli tarkoituksena on löytää potilaalle sopiva jatkohoitopaikka, oli se sitten koti tai erikoissairaanhoidon vuodeosasto tai jotain siltä väliltä.

Päivystyksessä potilaskirjo on laaja. Siellä hoidetaan kaikki vauvasta vaariin ja osaamista karttuu joka päivä valtavasti. Samaa toki pystyn sanomaan varmasti vieläkin, että joka päivä tässä työssä oppii uutta, jos vain haluaa oppia. Etenkin päivystyksessä työskennellessä tuo toteutui. Aina tuli eteen jotain uutta ja mielenkiintoista ja jos halusi itse syventää omaa osaamistaan, niin keskustelemalla lääkäreiden kanssa tai lukemalla Terveysporttia ainakin minä opin paljon uutta.

Monet ajattelee, että työ päivystyksessä on jotenkin erityisen hohdokasta ja hienoa ja siellä hoidetaan vain erilaisia traumapotilaita ja nähdään vaan verta ja suolenpätkiä. Ei se ihan noin mene. Toki päivystykseen tulee aika-ajoin traumapotilaita, pahastikin loukkaantuneita, joilla on luita poikki ja isoja sisäisiä verenvuotoja ja muita hengenvaarallisia vammoja, mutta yleisimpiä potilasryhmiä on ikääntyneet ihmiset. Hoitajien kielellä sanottuna yt-miinus mummot ja papat. Yleistilanlasku tuo ikäihmisen päivystykseen kun hoitokodissa tai siellä omassa kodissa ei enää pärjätä. Eli jos päivystykseen hakeutuu sen vuoksi töihin ettei siellä tarvitsisi vaihtaa vaippoja tai tehdä sitä ns. perushoitotyötä, niin sitten olet väärillä urilla. Päivystyksessä tehdään mitä suuremmissa määrin sitä perushoitoa.

No mitä se konkreettinen työ siellä päivystyksessä pitää sisällään? Otetaan nyt käsittelyyn tämä suurin potilasryhmä eli ikääntyneet. Ikääntyneiltä otetaan yleensä ensimmäisenä perusvitaalit eli verenpaine, lämpö, saturaatioarvo, verensokeri ja ekg. Lisäksi virtsanäyte on melko perustutkimus päivystyksessä, etenkin jos kyse on tällaisesta yleistilan laskusta. Samalla labranhoitaja tulee ottamaan potilaalta perusverikokeet. Hoitaja haastattaa potilasta samalla kun tekee näitä mittauksia. Usein juttelemalla potilaan kanssa saadaan jo paljon selville siitä voinnista ja millä aikavälillä se yleistila on lähtenyt huononemaan. Usein ikäihmisen yleistilanlaskun syynä on virtsatieinfektio tai keuhkokuume.

Päivystyksessä joka työvuoro jokaiselle hoitajalle on merkattu työvuorolistoihin erikseen oma sijoitus, eli kaikki hoitajat ei hoida kaikkia potilaita, vaan jokainen keskittyy hoitamaan niitä erikoisalojen potilaita mitä sille päivälle on sijoitukseksi sovittu. Aivan kuten kaikki lääkäritkään ei hoida kaikkia potilaita, vaan jokaisella erikoisalalla on omat lääkärinsä.  Tämä on sellainen asia, jota monet potilaat eivät ymmärrä. Potilaat vain kuvittelevat, että kaikki lääkärit ovat yhtä ja samaa, vaikka todellisuudessa yksi lääkäri on voinut erikoistua kirurgiaan ja toinen vaikka lapsiin. Eri potilasryhmille on siis olemassa omat hoitajansa. On sisätautihoitajat, neurologiset hoitajat, kirurgiset hoitajat ja peruspotilaiden hoitajat. Lisäksi päivystyksessä on erikseen sairaanhoitajan vastaanotto ja sitten lasten erikoisalalle on nimetty ainakin Joensuussa oma hoitaja.

Eniten harmaita hiuksia potilaiden mielestä aiheuttaa selkeästi tuo päivystyksissä käytetty triage-järjestelmä, eli potilaat ”luokitellaan” kiireellisyysjärjestykseen. Tikku sormessa tai punkki reidessä ei ole kiireellistä hoitoa vaativa ongelma, kun taas verioksentelu vaatii välitöntä hoidon aloittamista tai ainakin sen tilanteen arvioimista. Monelle potilaalle tuleekin yllätyksenä se, että vaikka potilas tulisi ambulanssilla sairaalaan se ei silti takaa sitä, että hänen ongelmansa olisi kiireellistä hoitoa vaativa, vaan lääkärille pääsy voi viedä aikaa yhtä paljon kuin jos olisit tullut päivystykseen omalla kyydillä. Monesti kuitenkin sen potilaan mielestä se oma vaiva on aina kaikista pahin ja vaatisi hoitoa juuri sillä hetkellä. Hoitajana saat kuulla kunniasi kun hoito ei etene ja potilas joutuu odottamaan mielin määrin. Ymmärrän tämän turhautumisen, mutta tässä vaiheessa hoitajien ja lääkäreiden ammattitaito juuri punnitaan. Että pystymme takaamaan kaikille hoitoa oikeaan aikaan ja oikeassa järjestyksessä, on potilaat luokiteltava.

Monet ymmärtää luokittelun merkityksen vasta siinä vaiheessa kun joutuu itse hakeutumaan päivystykseen akuutin vaivan takia, etenkin silloin kun on selvää mikä potilasta vaivaa. Silloin potilaat kehuu, että asiat hoitui ripeästi ja hoito päästiin aloittamaan nopeasti ilman jonotteluja. Aina kuitenkaan akuutin vaivan selvittely ei ole helppoa. Tiedetään, että pitäisi alkaa hoitamaan, mutta aina ei tiedetä mitä hoidetaan. Silloin keskitytään ensisijaisesti pitämään potilaan vointi vakaana.

Se mistä hoitajat saavat kuulla usein valitusta päivystyksessä on se, että vaikka odotusaulassa olisi vain yksi potilas, niin miksi hän ei pääse lääkärille? Päivystys on tyhjä ja lääkäreillä ja hoitajilla on varmasti aikaa. Yleensä potilaat ovat tuolla päivystyksessä vuodepaikoilla joko ns. paariodotuksessa silmän alla tai sitten sellaisessa akuuttihoitohuoneessa, johon sijoitetaan ne välitöntä hoitoa vaativat potilaat. On hyvä, että ihmiset pitävät puolensa ja tarkkailevat jonotusaikoja, mutta varmasti päivystyksessä ketään ei odotuteta tahallisesti. Ehkä voisi olla hiukan onnellinen siitä, että oma vaiva on luokiteltu niin ”harmittomaksi”, että voit odotella siellä aulassa ja sun kohdalla ei kiirehditä. Siellä suljettujen ovien takana hoitajat varmasti paiskivat hommia.

Pääsääntöisesti kaikkien potilaiden hoito alkaa siis valmisteluilla. Tämä siis tarkoitti sitä, että potilaasta mittaillaan vitaalit eli verenpaine, pulssi, saturaatio eli hapetus, lämpö ja verensokeri tarvittaessa ja sitten melko usein otetaan myös ekg eli sydänfilmi. Näillä perusmittauksilla saadaan melko hyvä kuva siitä potilaan sen hetkisestä tilasta. Tämän lisäksi potilasta hiukan jututetaan. Joskus kuitenkaan nämä vitaalit eivät välttämättä kerro potilaan voinnista mitään. On nimittäin heitäkin, joilla kaikki vitaalit saattaa olla täysin kunnossa, mutta sitten verikokeissa voi olla esimerkiksi kova tulehdustila päällä.

Monen potilaan silmään se hoitajien työ näyttää sille, että hoitajat istuvat siellä kansliassa jauhamassa jotain omia juttujaan. Todellisuudessa hoitajat tarkkailevat mm. niitä valmistuvia labroja ja lääkärin tekemiä määräyksiä. Toki, en kiellä sitäkään, että aika ajoin hoitajat keskustelevat keskenään siellä kansliassa. Sekin on sallittua ;) Hoitajan kontolla on yleensä useampi kuin yksi, kaksi tai kolme potilasta. Hoitajien pitää sen perustyön lisäksi tilailla kyytejä potilaille, järjestellä jatkohoitopaikkoja, soittaa raportteja, kirjata ja tehdä kaikkea muutakin siellä koneella ja kansliassa.

Sisätautihoitajalle tuttu toimenpide on kardioversio.  Se on päivystyksessä melko yleinen toimenpide. Kyse on siitä kun sydämessä on käynnissä hyvänlaatuinen rytmihäiriö, eli eteisvärinä, joka ei ota kääntyäkseen itsestään eikä lääkkeillä. Usein se joudutaan hoitamaan sähköllä, eli periaatteessa sydän pysäytetään hetkellisesti sähköiskulla potilaan ollessa unessa. Tämän hoitaa sisätautilääkäri, mutta hoitaja on tässä aina avustamassa, tai yleensä jopa kaksikin hoitajaa. Kuitenkin tässä toimenpiteessä on omat riskinsä ja mm. elvytykseen on valmistauduttava.

Muita yleisiä potilasryhmiä on erilaiset akuutit vatsakivut, hengenahdistukset, aivoverenkiertohäiriöt ja erilaiset kipuilijat. Psyykkisesti oireilevia potilaita on nykypäivänä päivystyksissä paljon. Akuutteja lapsipotilaita ei onneksi hirmu usein tule päivystykseen. Muutoin lapsipotilaita kyllä käy päivystyksessä jonkin verran. Pienillä lapsilla erilaiset hengitystieinfektiot ovat todella yleisiä ja ne usein vaativat tehokkaampaa hoitoa kuin mitä kotona pystytään antamaan.

Päivystyksessä on tärkeää olla olemassa protokollat. Eräät potilasryhmät vaativat isomman ja moniammattillisen hoitoryhmän. Tällaisen potilaan tullessa päivystykseen hoitoryhmään kuuluvan on tiedettävä hoitoprotokolla. Esimerkkinä akuutti aivoverenkiertohäiriö tai tietynlainen trauma-potilas. Jos potilaalla on syytä epäillä aivoinfarktia, antaa potilasta kuljettava ambulanssi jo ennen saapumistaan päivystykseen ennakkotiedon hoitajille. Tällöin ”laukaistaan” tietty protokolla ja ollaan yhteydessä moniin eri hoitoryhmiin. Esimerkiksi aivoinfarktia epäiltäessä potilaasta ilmoitetaan röntgeniin, labra hälytetään valmiiksi ja informoidaan neurologia. Tarvittaessa informoidaan myös neurologian valvontaan, että tällainen potilas olisi mahdollisesti tulossa.

Joskus potilas on hyvinkin nopeasti päivystyksessä ja kaikki tämä pitää tehdä valmiiksi esimerkiksi viidessä minuutissa, siis ennen kuin potilas on päivystyksessä. Hoitaja kirjaa ennakkoilmoitetun potilaan siis ensiksi koneelle, tämän jälkeen sihteeri tulostaa potilaalle rannekkeen valmiiksi. Tämän jälkeen tilataan verikokeet ja valmistaudutaan kanyloimaan potilas, jollei hänellä ole jo valmiiksi oikeassa kädessä suoniyhteys. Sitten soitellaan kaikkiin noihin paikkoihin, että kaikki tietävät olla valmiudessa ja esimerkiksi röntgen keskeyttää hetkeksi ct-kuvaukset, että mahdollinen liuotuspotilas saadaan kuvattua samantien. Nopeus on valttia aivoinfarktipotilasta hoidettaessa. Joka minuutti kuolee jopa kaksi miljoona aivosolua ja liuotus on päästävä aloittamaan viimeistään neljän ja puolen tunnin kuluttua oireiden alkamisesta.

Tämä aiheuttaa ymmärrettävästi aina säpinää päivystyksessä, sillä hoidolla on kiire. Hapenpuute voi aiheuttaa pysyviä vammoja aivoihin, jotka sitten näkyvät esimerkiksi halvausoireina potilaalla.

Vielä isompi ratas pyörähtää kun päivystykseen ilmoitetaan traumapotilaasta jolla voi mahdollisesti olla useita erilaisia vammoja. Traumahälytyksen laukaisee päivystyksessä tietty sairaanhoitaja, kun tietyt kriteerit potilaan vammojen tai vammamekanismin kohdalla täyttyy. Itse sain tai ennemminkin jouduin laukaisemaan traumahälytyksen ensimmäisessä tällaisessa vastuuvuorossa. Tällöin potilaana oli pieni lapsi joka oli ajanut pyörällä auton eteen. Traumatiimiin kuuluu jo huomattavasti enemmän sakkia kuin mitä esimerkiksi edellämainittuun esimerkkiin. Hoitoon osallistuu anestesialääkäri, useampi kirurgi, röntgenlääkäri, röntgenhoitaja, muutama eri hoitaja päivystyksestä, joista yksi avustaa anestesialääkäriä, yksi kirjaa ja sitten lääkintävahtimestari ja mukana on mahdollisesti  myös passari. Mukana on myös kaksi labranhoitajaa ja verikeskuksen hoitaja. Myös leikkausosasto kuulee tämän hälytyksen ja he ovat valmiudessa sitten jos potilas tai potilaat vaatii välitöntä leikkaushoitoa.

Kun päivystykseen tulee traumapotilas niin hänellähän voi sitten olla melkein ihan mitä vaan, tai siitä ennakkokäsityksestä lähdetään liikkeelle. Päivystyksen hoitajilla on ennakkoon tieto siitä mitä on sattunut, mutta vammoista ei tiedetä ennen kuin tutkitaan. Kaikkeen pitää olla kuitenkin varautunut ja ainahan kaikki vammat ei edes näy ulospäin.

Voitte kuvitella miten tällainen tilanne aiheuttaa painetta myös muille hoitotiimeille, sillä samanaikaisesti tulee sitten myös niitä muita potilaita hoidettavaksi, osa tietysti niitä akuutteja tapauksiakin joiden hoito ei saa myöskään viivästyä. Tai jos traumapotilaita tulee useampi yhtä aikaa. Tällöin ei auta kuin priorisoida ja pyytää apuja esimerkiksi teho-osastolta lisäkäsiksi päivystykseen.

Päivystyksessä työskentely vaatii joustavuutta kyllä monessakin eri tilanteessa. Parhaita puolia on se, että ympärillä on koko ajan osaava tiimi. On useita hoitajia ja lääkärit. Osastoilla työskennellessä lääkäreiden ja hoitajien välillä oli valtava kuilu eikä heitä tyyliin uskalla tervehtiä. Päivystyksessä sen sijaan lääkärit ja hoitajat on pääsääntöisesti samaa pataa. Uskaltaa jutella muutakin puolin ja toisin kuin vaan niitä hoidollisia juttuja ja jos tulee mieleen jonkun potilaan hoidosta jotain mikä askarruttaa, niin senkun menee vaan ja kysyy. Joskus saattaa saada hyvinkin tarkan ja mielenkiintoisen selonteon kysymykseensä :)

Päivystyksen hoitajat ovat etenkin yövuoroissa paljon myös puhelinneuvojia. Kerran muista itse vastanneeni puhelimeen ja kyseltiin tuliko katsastusasemalle, no ei tullut. Aika paljon kesäaikaan päivystyksen hoitajat saa olla ohjaamassa hätääntyneitä kansalaisia punkkiasioissa. Muistan vastanneeni eräässä yövuorossa varmaan kuuteen puheluun ja jokainen näistä koski punkkeja. Ei, punkit ei vaadi välitöntä päivystyskäyntiä, vaan sen voi ottaa itse pois ja jäädä seurantalinjalle ihan kotioloihin, ja jos ei itse uskalla punkkia irrottaa, voit huoletta odottaa seuraavaan päivään ja mennä päiväaikaan oman terveyskeskuksen sairaanhoitajalle.

Eli työ päivystyksessä vaatii hoitajalta hurjaa paineensietokykyä ja priorisointitaitoja. Olen sitä mieltä, että syventävän vaiheen harjoitteluun kannattaa valita paikaksi päivystys jos oikeasti haluaa harjaannuttaa kädentaitojaan. Päivystyksessä nimittäin kanyloinnit, pienet toimenpiteet, ekg:t yms. on arkipäivää. On paljon helpompi valmistumisen jälkeen lähteä työelämään kun on päässyt harjaannuttamaan kädentaitojaan, vaikka päivystys ei muuten työpaikkana houkuttelisikaan.

Ja sitten loppuun on vielä kerrottava, joidenkin mielestä ikävä fakta, eli ei. Päivystyksessä ei puuhailla siivouskomeroissa tai lepohuoneissa työkavereiden kanssa työajalla, vaikka niin aina kaikissa sarjoissa tapahtuukin ja ilmeisesti myös muilla osastoilla näin luullaan päivystyksessä tapahtuvan.

Huh, tulipa pitkä postaus, toivottavasti jaksoit lukea loppuun saakka!

NE PARHAAT PUOLET

Huumorin kukka on se kaunein kukka. Nauraminen on parasta ja se fiilis kun saa nauraa ihan täysillä, se on mahtava! Te tiedätte sen fiiliksen kun olette töissä ja teillä on ympärillä se hyvä porukka. Sellainen porukka jolle voitte heittää vähän läpändeerusta, joskus aika ronskia vitsiäkin. Se tunne kun yhdessä nauratte jollekin jutulle, se yhdistää työyhteisöjä. Hoitoalalla on töissä yleensä osastoista riippumatta iältään aivan laidasta laitaan porukkaa. Joku hyvä vitsi voi yhdistää kaiken ikäiset ihmiset. Itse olen aika ”vitsikäs” ihminen. Osaan nauraa itselleni ja osaan nauraa muille (ja muitten jutuille). Menee kuitenkin aikaa ennen kuin uskallan heittää omia juttujani etenkään työyhteisöissä. Joskus jotkut ketkä mua ei tunne paremmin saattaisi säikähtää jos heittäisin heti ekalla tapaamisella mun juttuja omaan normaaliin tyyliini.

Onneks mulla on tää mun blogi missä mä saan heittää juttua niin työstä kuin ihan arjestakin, välillä huumoria ja välillä vakavampaa juttua. Tällä kertaa mä ajattelin kasata tällaisen ”jokainen hoitaja tietää nää jutut”-postauksen. Jutut ei ehkä aukene niille ketkä ei hoitoalalla ole työskennelleet, mutta hoitajille nää on arkipäivää. Varmasti ainakin suurimmalle osalle :D

Ready, Steady, GO!

Kaikilla meillä hoitajilla on takana se eka vuoro kun olet ihka oikeasti töissä. Se into, se kauhu, se vastuu ja se aloittelijan into. Ei saa menettää hermoja uusille ja opiskelijoille. Me ollaan kaikki oltu joskus siinä pisteessä :D

Syy miksi minä en enää tee yövuoroja: Ei vaan pysty. Hattu nousee korkealle ketkä tekee niitä ja selviytyy niistä.

No siis tälleen kiertävänä hoitajana joka vuorossa on melkein tämä fiilis. Lähdet etsimään varasto kakkosesta jotain perusjuttua. Sehän on ohjeiden mukaan siellä oikealla, alimmalla hyllyllä. Etsit ja etsit etkä löydä. Sitten meet kysymään neuvoa, niin sehän onkin siellä huuhtiksessa vasemmalla ylähyllyllä. JEP. ARGH!

Oon joskus miettinyt, että pitäis alkaa kirjaaman ylös ne keinot ja konstit, että kuinka monella eri tyylillä mies voi kysyä naiselta, että onko tämä nainen varattu. Niitä keinoja on miljoona. Vanhemmat miehet on elämänsä aikana oppineet monen monta konstia joita on sitten hyvä testata nuoreen hoitajatyttöön. Kerran eräs miespotilas kysyi multa, että oonko mahtanut käydä yhdessä tietyssä ravintolassa joskus syömässä. No tää ravintola oli sellainen, että varmaan kaikki on siellä joskus elämässään käyneet syömässä ja sanoinkin näin tälle potilaalle. Mies sitten tuumasi, että joo hän on joskus mulle tehnyt ruokaa. Hän selkeästi kyllä muistaa mut ja, että on kokannut mulle. ÖÖ aha. Voisin kuulema tulla toistekin syömään, että hän voisi tehdä mulle ruokaa. Juu, voisin.

Tätä mää nauran aina hiljaa mielessäni. Kun osastolla lähdet potilaan kanssa vessaan ja et oo ihan varma potilaan tasapainosta ja siitä, että mahtaakohan se pysyä pytyllä pystyssä. Mää aina jätän potilaan ”omaan rauhaan” tarpeilleen, että tuotos tulisi paremmin. Vessan ovi on kuitenkin aina raollaan ja minä aina salaa kurkin oven raosta, että miten siellä menee ja, että pysyykö se pylly pytyllä :D

Aamuvuorojen paras hetki. Kello noin 8.30 ja kahvia kuppiin ja aamupalan syöntiin. <3 :DTämä kuva kuvaa niiiiiiin mua :D Siis mää oon tässä, näin mä otan selfien. MINÄ :D Kaikilla osastoilla on aina silloin tällöin tällainen potilas, joka haluaa hoitajan aikaa ja läsnäoloa hiukan enemmän. Se fiilis kun se kello kilahtaa ja tiedät kyllä varsin hyvin kuka siellä soittaa ennen kuin edes näet huonenumeroa :D Camoooon! Tällaisia kevennyksiä tähän väliin. On tää vaan niin mahtava työ! Ette tiedäkään mistä te kaikki ei-hoitajat jäätte paitsi :D :D