MUN URAN VAIKEIMMAT TAPAUKSET

Ne tapaukset on sellaisia, että ne ei mun mielestä unohdu vaikka vuosia kuluu. Osa vaikeimmista jutuista tapahtui silloin kun vielä opiskelin sairaanhoitajaksi ja tein keikkaa koulun ohessa. Ne oli ja on edelleen niin isoja asioita, että vaikka nyt kohtaisin samanlaisia tilanteita, jäisi ne mun mieleen varmasti.

Vaikeimmat tapaukset ei ole niitä, missä ihminen on tuotu hengenhädässä ambulanssilla päivystykseen. Ne ei ole niitä kun joku huutaa tuskasta sairaalan sängyllä, kun jalka on monesta kohtaa poikki ja sisäelimet vuotaa verta. Vaikein tapaus ei ole se kun odoteltiin päivystykseen potilasta jolla oli vatsa-aortta revennyt. Lopulta potilas ei tullut päivystykseen saakka vaan kuoli matkalle. Vaikeinta ei ollut katsoa silmiin miestä, joka oli ollut avannossa yli puoli tuntia ja jonka ruumiinlämpö oli 28,5 astetta. Ne silmät oli nähneet melkein kuoleman. Vaikeinta ei ole nähdä pientä lasta tajuttomana, kroppa konkreettisesti riekaleina kun kotona oli sattunut vahinko. Ei ole vaikeinta edes nähdä niitä surevia ja itseään syyttäviä vanhempia. Vaikeinta ei ole lopettaa elvytystä 30 minuutin jälkeen tuloksettomana ja tajuta, että jonkun äiti kuoli aivan liian aikaisin. Kyllä minä muistan nämä hetket, mutta ne ei ole niitä vaikeimpia.

Mulle vaikeimmat tapaukset on nähdä ihmisen uupuminen ja väsyminen. Nähdä ne piilotetut kyyneleet, jotka tulee esille kun kysyy miten sinä jaksat. On surullista nähdä kuoleman sairaan potilaan omaiset, jotka haluaisivat pitää sen rakkaan hengissä keinolla millä hyvänsä. Vaikeinta on käydä keskusteluja ihmisen kanssa eletystä elämästä.

Opiskeluaikoina mun mieleen jäi eräs herra, jolla oli laajalle levinnyt syöpä. Minä, opiskelija, sain hoitaa häntä joka vuorossa viikon ajan kun hän oli sairaalassa. Sain hoitaa häntä siitä hetkestä kun hän omin jaloin käveli osastolle ja sain olla se hoitaja kuka soitti miehen omaisille, että tulkaa nyt hyvästelemään isänne. Me käytiin hänen kanssaan sen viikon ajan isoja keskusteluja. Me juteltiin eletystä elämästä. Hän kertoi lapsistaan ja vaimostaan. Hän kertoi siitä miten oli käynyt lääkärissä usein erilaisten vaivojen vuoksi. Hän kertoi ettei hänen vaivojaan otettu todesta tai niitä vähäteltiin. Lopulta vuosi sen jälkeen kun oireet olivat alkaneet, mies pääsi tutkimuksiin joissa sitten levinnyt tauti löytyi. Kysyin mieheltä oliko hän katkera. Hän sanoi suoraan, että oli ollut jossain vaiheessa. Hän oli katkera siitä, että miksei potilasta kuunneltu. Miksi kerta toisensa jälkeen hänet lähetettiin kotiin vaivojensa kanssa. Mies oli kuitenkin onnistunut päästämään irti tuosta katkeruuden tunteestaan. Mies kysyi minulta myös, miten hän pääsee vessaan sitten kun jalat ei enää kanna? Ja minä vastasin hänelle. Kerroin kaiken sen mitä voimme hänen hyväkseen tehdä. Miehen ei tarvinnut miettiä sitä, tuleeko kipuja tai onnistuuko vessaan meno. Me pitäisimme huolta hänestä loppuun saakka.

Se tunne mitä koin noissa keskusteluissa oli mieletön. Tämä potilas luotti minuun vaikka minähän olin vasta ihan urani alussa, opiskelija! En miettinyt mitään erityistä noissa hetkissä. Olin läsnä aivan kuten kenen tahansa muun kanssa. Viikon lopulla tämä mies kuoli. Halasin hänen puolisoaan ja halasin hänen lastaan. Olin pahoillani. Nieleskelin kyyneleitä ja mietin kuinka epäreilua tuo oli.

Toinen kohtaaminen joka minulla on jäänyt mieleen on myös opiskeluajoilta ja on itseasiassa samaiselta osastolta. Oli yövuoro. Minut oli varattu vierihoitajaksi tuohon yövuoroon. Vierihoitaminen tarkoittaa sitä, että hoitaja on koko ajan läsnä potilaan vierellä. Syitä vierihoitoon voi olla monia, mutta yleensä potilas on levoton tai häntä joutuu tarkkailemaan tai hoitamaan jatkuvasti, eikä potilasta voi siis jättää yksin hetkeksikään. Tällä kertaa potilaana oli kehitysvammainen tyttö, tai nainenhan hän jo oli. Osastolla yöpyi myös hänen äitinsä, vaikka äiti olisi ihan hyvin voinut mennä kotiin lepäämään. Tämä äiti ei kuitenkaan siihen pystynyt. Hän oli tämän tytön omaishoitaja. Tyttö oli suurinpiirtein minun ikäinen. Tyttö tarvitsi kaikissa päivittäisissä toimissaan apua eikä hän juurikaan kommunikoinut, ainakaan sillä tavalla, että minä olisin siitä mitään ymmärtänyt.

Äidillä ja tytöllä oli kuitenkin vahva side. Äiti yritti nukkua yöllä tuossa huoneessa ja minun tehtäväni oli valvoa tämän tytön unta ja mahdollisesti rauhoitella hänet takaisin uneen jos hän heräisi. Hyräilin hänelle jostain syystä jumalan kämmenellä virttä. En tiedä mistä tuo tuli, hämmästyin itsekin ihan valtavasti, mutta siihen tyttö rauhoittui. Tyttö piti minun kädestäni kiinni ja katsoi minuun. Minä istuin vieressä ja hyräilin. Hänen äitinsä lopulta nousi ylös ja sanoi miten hyvin kohtelen hänen tyttöään. Tuo hyräilemäni virsi oli kuulema sellainen, mihin tämä tyttö aina rauhoittuu. Äiti tuli siihen ihan vierelle ja silitti tyttöään. Saman tien tämä tyttö nappasi tiukasti kiinni äitinsä hiuksista, tukisti niin kovaa, että äidiltä pääsi kyyneleet. Samaan aikaan tytön käsi puristi minun käsivarttani. Kynnet painuivat ihoon jättäen syvät nahkattomat urat muistoksi. Äiti sanoi tytölleen, että älä tukista äitiä, äitiin sattuu. Ei tyttö tuota varmaankaan ymmärtänyt, eikä hellittänyt otettaan. Minä hellästi aukaisin tytön nyrkin ja otin hiustukon pois hänen kädestään. Tyttö rauhoittui loppu yöksi.

Oli jo aamuyö ja me juteltiin tämän äidin kanssa. Kysyin oliko hänellä ollut milloin viimeksi vapaapäivä. Hän ei muistanut sellaista lähivuosilta. Äiti itki ja kertoi miten väsynyt on. Hän kertoi miten onnellinen on tytöstään ja kuinka tuo tyttö on tuonut perheeseen olemassaolollaan myös paljon iloa, mutta myös surua. Sairaalakierteitä oli monia ja oli odotettavissa, ettei tyttö enää eläisi kauan. Tarttuvat nuhaflunssat olivat normaalia raskaampia tälle tytölle ja ne heikensivät hänen kuntoaan suuresti. Äiti mietti olisiko se helpotus tytölle jos hän pääsisi täältä pois. Äiti sanoi, että on hirveää varmasti kuulla kun äiti puhuu omasta lapsestaan näin, mutta hän sanoi tällaisia ajatuksia tulleen mieleen. Siltikin äiti kyllä halusi, että tyttö eläisi mahdollisimman kauan, ei hän tytön kuolemaa toivonut. Pohti vain asioita. Ja taas, siinä minä olin. Opiskelijana isojen asioiden äärellä, jälleen nieleskellen kyyneleitä.

Seuraavana päivänä minulle soitti osastonhoitaja. Kysyi voisinko tulla taas ensi yöksi vierihoitamaan tuota tyttöä. Normaalisti keikkalaisille lähetettiin yhteinen tekstiviesti ja keikan nappasi se, joka ekana viestiin vastasi myöntävästi. Nyt minulle soitettiin ja kysyttiin työvuoroon. Minä vastasin kuitenkin kieltävästi. Tuo yö oli henkisesti todella raskas. Minun oli pakko ajatella itseäni ja kieltäydyttävä tuosta vuorosta. Osastonhoitaja sanoi, että tuo äiti oli halunnut, että minua pyydetään varta vasten tulemaan. Äiti oli antanut minusta hyvää palautetta osastolla. Siltikin kieltäydyin. En tavannut näitä henkilöitä enää tämän jälkeen, mutta ajatuksissa tuo yö on usein ollut.

Minulla valuu nytkin kyyneleet kun kirjoitan tätä tekstiä ja palaan ajatuksissani tuohon hetkeen ja tuohon yöhön.

Muistan joskus työvuorossa keskustelleeni erään iäkkäämmän syöpäsairaan miehen kanssa. Hän kertoi minulle miten oli haaveillut elämästä puolisonsa kanssa. He olivat molemmat hyväkuntoisia ja terveitä. Eräänä päivänä miehen puoliso oli kuitenkin menehtynyt äkisti. Mies jäi yksin melkein 60 avioliittovuoden jälkeen. Istuin miehen vuoteen laidalla. Mies oli saanut diagnoosin; syöpä joka oli levinnyt. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Mies kysyi minulta, että tässäkö tämä elämä oli. Hehän juuri suunnittelevat elävänsä yhdessä vaimonsa kanssa myös vanhuuden ajan. Tekevänsä asioita yhdessä joista nauttivat niin kovasti. Nyt ei ollut enää vaimoa ja miehellä itselläänkin oli parantumaton sairaus. Juttelimme pitkään. Juttelimme miehen lapsista ja lapsenlapsista. Kerroin miehelle, miten hänellä oli vielä monta syytä elää ja nauttia elämästään, vaikka parantumatonta sairautta sairastikin, eikä vaimokaan rinnalla enää ollut. Ei kuitenkaan kannattanut jäädä odottamaan kuolemaa. Mies hymyili ja kiitti. Sanoi, että tuon hän halusi juuri nyt kuullakin.

Tällaiset kohtaamiset on minulle niitä raskaimpia ja niitä jotka jäävät mieleeni.

Tämä työ ottaa paljon, mutta samalla se myös antaa. Se vaatii vain sen, että pysähdyt ja kuuntelet. Kysyt sen helpon kysymyksen, miten sinä voit. Koskaan ei ole väärin kysyä. Koskaan ei saa olla liian kiire kysyä.

Kuvat pixabay

SE MISTÄ KAIKKI LÄHTI LIIKKEELLE

Jälleen on aika toteuttaa lukijoiden toiveita postauksen aiheen suhteen. Tällä kertaa syvennytään itselleni ah niin tärkeään ja rakkaaseen aiheeseen eli mun ammattiin ja etenkin siihen ajanjaksoon kun olin vielä opiskelija. Kirjoittelen tässä postauksessa ajatuksiani pääsykokeista, opiskeluajoista, harjoitteluista, harjoitteluiden ohjaajista, lääkelaskuista (HUIH!) ja kaikesta mitä nyt mieleen juolahtaa. Jos siis aihe ei nappaa niin klik äkkiä äxää ja veks tältä sivulta! :D

Itselleni sairaanhoitajan, tai ylipäätään hoitajan ammatti on ollut aina ihan pienestä pitäen suuri haave ja unelma. Lapsena minä sain adrenaliinipiikkejä hälytysajossa olevista ambulansseista tai kaupassa sairaskohtauksen saaneesta ihmisestä. Joskus kulutin päivää tietyssä risteyksessä istuen ja odottaen kolaria, koska tiesin, että siihen risteykseen on joskus mies kuollut. Mä en tiedä mistä tää kaikki kumpuaa, koska suvussa meillä ei ole sairaanhoitajia eikä muitakaan hoitajia eikä lääkäreitä. Mulle se unelma-ammatti oli vain melko selvä jo varhain.

Mun mielestä olisikin outoa hakeutua opiskelemaan tälle alalle, jos ei koe jotain erityisen suurta paloa tätä ammattia kohtaan. Palkkaus ei kohtaa työn vaativuuden kanssa ja työ on raskasta puurtamista. Ei tätä työtä kukaan varmastikaan palkan vuoksi tee. Uskon, että suurin osa hoitajista haluaa olla tällä alalla, oikeasti. Kuitenkin jossain vaiheessa hukkasin itse tämän ajatuksen tulla hoitajaksi isona. Peruskoulusta hain ammattikouluun ja valmistuin sieltä leipuriksi. Tämän jälkeen olin myyjänä viisi vuotta ennen kuin sain taas juonen päästä kiinni. Laitoin hakupapereita menemään sinne sun tänne ja lopulta sain kutsun tulla pääsykokeisiin Joensuuhun. Niin vain Kuopion flikka selvitti tiensä pääsykokeista läpi leipurin papereilla ja aloitti sairaanhoitajan opinnot Joensuussa.

Pääsykokeet itsessään oli tuolloin mielestäni helpohkot. Pääsykokeisiin kuului tehdä sellainen ennakkotehtävä, jossa piti kertoa miksi halusi alalle. Varsinaisena pääsykoepäivänä me tehtiin Ruotsin ja Englannin kielen tentit ja matikkaa. Matikan laskut oli melko peruslaskuja. Muuntamistehtäviä yms. Tämän jälkeen meillä oli ryhmähaastattelu jossa katsottiin kykyä toimia ryhmässä. Meille annettiin aihe josta meidän piti keskustella. Tiesin, että ei saa pölöttää suuna päänä, vaan piti ehdottomasti antaa muidenkin jutella. Huomioin ryhmätehtävässä myös sen hiljaisimman tytön kysymällä häneltä ”vai mitä mieltä sinä olet?” – kysymyksen. Olin päivän viimeisimpien joukossa, ketkä kutsuttiin yksilöhaastatteluun. Haastattelijoita oli kaksi. En yhtään muista mitä he kysyivät, mutta muistan sanoneeni, että oon hyvin tosissani tämän hakuprosessin kanssa, että teidän on parasta uskoa se. He vain kommentoivat takaisin, että juu, huomattiin se heti kun astuit tähän huoneeseen, täytit koko huoneen innokkuudellasi :D

Niin vain kolahti kutsu kouluun ja mun oli pakattava kamat Kuopiossa kasaan ja lähdettävä kohti uutta ja tuntematonta Joensuuhun. Ensimmäisen viikon kuljin yökkäri päällä ja itkin mun hirveässä vuokrakämpässä keskellä ei mitään. Mietin, että mitä ihmettä minä teen täällä. Tämä ei ole mun koti eikä mun kaupunki. Juuri ja juuri löysin kaupan. Se aika oli ahdistavaa ja hirveää ennen kuin koulu alkoi. Sitten kun koulu alkoi taivas alkoi kirkastua. Oli ihanaa päästä tutustumaan luokkakavereihin. Sieltä löytyi useitakin samanhenkisiä ihmisiä ja olihan meidän luokka nyt muutenkin aivan paras. :) Ollaan joidenkin kanssa edelleen säännöllisesti yhteydessä ja nähdään.

En nyt tarkkaan muista enää miten meidän opetus lähti käyntiin, mutta siis melko nopeasti ekan päivän jälkeen alettiin pikkuhiljaa aloittelemaan eri aineiden parissa. Toivon, että opetussuunnitelmat on järkevöityneet tuosta ajasta kun itse opiskelin. Silloin nimittäin tuntui, että kaikki se mitä olisi pitänyt olla eniten oli ihan kaikista vähiten. Me tutustuttiin lähikuntien palveluihin, jätelaitoksiin, vedenpuhdistamoon (ihan konkreettisesti paikan päällä käytiin tutustumassa jäteveden hajuun ja kaatopaikan toimintaan), opiskeltiin etiikkaa, lisää etiikkaa, hoitotieteitä ja kaikkea ei niin olennaista. Vaikka siis varmasti nekin tärkeitä aiheita, hoitotyön etiikka erityisesti, mutta jos esimerkiksi anatomian opintoja on vähemmän kuin tiedon hallintaa, niin ei se mun mielestä mene silloin oikein.

Opintoja varten piti hankkia aika paljon kirjoja ja sitten työasu. Kaikki nämä onneksi pääsääntöisesti pystyi hankkimaan käytettynä. Koulun seinillä oli ilmoituksia käytetyistä myytävistä kirjoista ja itse ainakin hyödynsin näitä. Samalla tavalla laitoin itse valmistumisen jälkeen kiertoon kirjat joita en enää tarvinnut. Ne oli kuitenkin aika kalliita uutena ostaa. Ainoastaan lääkelasku kirjan jätin myymättä. Siitä on hyvä kertailla Love tenttejä varten myös tulevaisuudessa, niistä kun ei tällä alalla eroon pääse :)

Labratunnit, eli ne tunnit missä opeteltiin nukkejen avulla kaikenlaisia käytännön hoitotoimenpiteitä alkoi melko pian koulun alkamisen jälkeen. Näillä tunneilla harjoiteltiin esimerkiksi katetrointia, sängyn petaamista ja nenämahaletkun laittoa. Voin sanoa, että eihän se nyt ole kyllä yhtään sama laittaa liikkumattomalle, täydellisen selkeän anatomian omaavalle nukelle esimerkiksi virtsakatetria. Meneppä laittamaan katetri ekaa kertaa in real life. Et ensinnäkään näe mitään, käsi tärisee ja vahingossakaan katetri ei mene oikeaan reikään, mutta siitä sitä oppii!

Näillä opeilla sitten lähdettiin reilun puolen vuoden päästä koulun alkamisesta ensimmäiseen harjoitteluun. Ensimmäisessä harjoittelussa on tarkoitus päästä harjaannuttamaan sitä perushoitoa. Eli kaikki lähtee liikkeelle niistä tarpeista mitkä ovat jokaiselle ihmiselle välttämättömiä ja jokapäiväisiä; ravitsemus, erittäminen, puhtaus ja erilaiset aktiviteetit. Monesti harjoittelupaikat ovat tässä vaiheessa pitkäaikaissairaiden vuodeosastoja esimerkiksi terveyskeskuksessa. Suosittelen lähtemään tähän harjoitteluun ilman mitään ennakkoluuloja. Jotkut kokeneet lähihoitajat meidänkin luokalla osasi lytätä tämän harjoittelun pelkäksi vaipan vaihdoksi, mutta harjoittelu oli kaikkea muuta. Se oli kohtaamisia, huolehtimista, auttamista ja läsnäoloa. Ensimmäisessä harjoittelussa laitoin minun urani ensimmäisen vainajan. Olin sen papan kanssa viikon ajan, ennen kuin hän menehtyi. Silloin kohtasin ensimmäisen kerran surevat omaiset. Menin ihan lukkoon tuossa tilanteessa, enkä saanut sanaa suustani. Se tilanne on jäänyt mieleeni ja opin siitä paljon. Sen jälkeen en ole enää kokenut tuollaista jäätymistä.

Jo ensimmäisestä harjoittelusta lähtien minulle sattui vallan loistavat ohjaajat. Minulla oli yleensä kokeneempia ohjaajia, mutta oli nuorempiakin. Kaikilta heiltä opin jotain. Sain luokkakavereiltani kuulla myös niistä epäonnistuneista ohjaajista. Se on harmi, että opiskelijalle sattuu ohjaajaksi elämäänsä kyllästynyt kiukkuilija. Meillä kaikilla sairaanhoitajilla on kuitenkin velvollisuus opettaa ja opastaa uusia sairaanhoitajia ja opiskelijoita. Tämäkin on sellainen asia minkä minä olen päättänyt, että en koskaan halua purkaa omaa kiukkuani opiskelijaan. Yritän tarjota  mahdollisimman laadukasta ohjausta ja jos en jotain tiedä, niin etsin tiedon opiskelijalle. Haluan painottaa sitä, että ohjaaja ja opiskelija olisivat vertaisia keskenään. Toki vastuu on ohjaajalla, mutta eihän opiskelija opi jollei ohjaaja anna opiskelijan oppia. Jos te olette opiskelemassa sairaanhoitajaksi ja teille sattuu huono ohjaaja niin älkää jääkö yksin sen ongelman kanssa. Puhukaa opettajalla. Joskus on parempi vaihtaa ohjaajaa kuin olla huonon ohjaajan kanssa. Itseasiassa nyt kun kirjoitin tämän tähän, muistan myös kerran itse vaihtaneeni ohjaajaa. Minä olin leikkaussalissa harjoittelussa ja ohjaaja ei opettanut minulle mitään. Tuntui, että hän ei tiennyt mistään mitään eikä hän antanut minun tehdä mitään. Sanoin heti opettajalle, että neeext, koska harjoittelujakso oli lyhyt enkä halunnut hukata sitä huonon ohjaajan kanssa. Sain sitten ilman mitään sen suurempia ongelmia tilalle uuden ohjaajan.

Annan vinkkinä kaikille opiskelijoille, että vaikka tietäisit satavarmasti mitä haluat ja mitä et halua tehdä tulevaisuudessa työksesi, niin mene harjoitteluihin kuitenkin aina avoimin mielin ja pyri oppimaan siellä kaikki mahdollinen mitä suinkin tuon jakson aikana pystyt. Vaikka haluaisit psykiatriselle puolelle sairaanhoitajaksi, niin opiskele yhtä huolella se somatiikan puoli. Psykiatrisella puolella tarvitaan yhtälailla esimerkiksi diabetesosaamista kuin missä tahansa. Vaikka ihminen on hoitonsa ajan tietyn erikoisalan potilas, ei se tarkoita sitä, etteikö hänellä olisi mahdollisesti myös muita sairauksia. Mikään ei ole tympeämpää kuin ottaa opiskelija vastaan osastolle ja hän ilmoittaa heti ensimmäisenä päivänä, että hän tulee menemään sitten sinne ja tänne töihin tulevaisuudessa, että tämä harjoittelu on aika turha eikä hän aio panostaa tähän, koska se ei ole tarpeen tuota tiettyä työtä ajatellen. Jos minun kohdalleni osuisi tällainen opiskelija niin voin sanoa, että harkka ei menisi myöskään läpi tuolla asenteella ;)

Omasta mielestäni opintojen mielenkiintoisinta antia oli lääkäreiden luennot omista aihealueista. Meidän koululla luennoi kaksikin eri kirurgia ja anestesialääkäri. Nämä luennot olivat todella mukaansa tempaavia. Päivät venyivät aina pitkiksi, sillä koulu saattoi alkaa kello 8.00 ja päättyä vasta 18 -19.00 aikaan illalla näihin lääkärin luentoihin. Mutta hyvin sitä jaksoi, koska luentojen aihealueet olivat mielenkiintoisia ja lääkärit kertoivat asioista hyvin elävällä tyylillä, tuoden esimerkkejä omasta työstään esille. Näitten luentojen lisäksi kaikki konkreettinen, eli käsillä tekeminen oli se minun juttu opiskeluaikoina. Verikokeiden ottaminen oli erityisen jännä päivä. Siinä oli sitä jotain kun päästiin luokkakavereita tökkimään neulalla ja valuttamaan verta putkiin, aivan niin kuin oikeat hoitajat konsanaan!

Itse aloin tekemään lähihoitajan sijaisuuksia opintojen ohella heti kun vain oli mahdollista, eli kun minulla oli 80 opintopistettä täynnä. Tein niitä Joensuun keskussairaalassa, aika monella eri osastolla. Ihan ensimmäinen työvuoroni oli yövuoro iho- ja reumasairauksien osastolla. Muistan, että tuolloin minua jännitti aivan hitosti ja enhän minä juuri mitään pystynyt tekemään, koska olin vain siis lähihoitajan roolissa, mutta siellä minä olin. Ensimmäisen työvuoron jälkeen oli jo huomattavasti helpompi mennä seuraavalle keikalle ja siitä mun ura urkeni. Suosittelen kyllä kaikkia opiskelijoita tekemään keikkaa opintojen ohessa sen verran mitä pystyy. Kun tätä työtä pääsee tekemään konkreettisesti, niin osaamista karttuu ihan huomaamattaan ja samalla saa sitä varmuutta tekemiseen. Se helpottaa sitten valmistumisen kynnyksellä sitä niin hirvittävän epävarmaa oloa.

Meidän koulun opetussuunnitelmaan ei kuulunut varsinaisesti mitään erikoistumisopintoja. Viimeisen, eli syventävän harjoittelun aikaan meitä ohjeistettiin hakeutumaan sellaiseen harjoittelupaikkaan, mihin voisi kuvitella menevänsä töihin valmistumisen jälkeen. Minulle se paikka oli tuo päivystys minne halusin. Syventävä harjoittelu oli kestoltaan 10 viikkoa ja tuossa ajassa ehti jo oppimaan paljon, mutta vielä enemmän jäi oppimatta. Eikä sitä pidä niin ajatellakaan, että koulun jälkeen olisi valmis. Koulu antaa sulle valmiudet työskennellä tällä alalla ja sitten kun koulu on ohi, osaamista lähdetään syventämään tuonne käytännön elämään. Moni opiskelija stressaa sitä viimeisen kouluvuoden, että valmistuttuaan pitäisi osata ja tietää kaikki. Ei tarvitse. Kukaan ei osaa eikä tiedä kaikkea

Monet opiskelijat hätäilee myös sitä, miten lääkelaskut hoituvat tuolla työelämässä. Noh, en ole vielä kertaakaan tarvinnut laskea mitään ihmeellisiä kaavoja tai laskuja, tai sitä, että miten pitkään happipullo kestää jos virtaus on 3L/min. Normaalit yhteen- ja vähennyslaskut ja muunnokset on toki hyvä osata. Lisäksi esimerkiksi se, että jos lääkkeen vahvuus on 10mg/ml ja lääkäri ohjeistaa antamaan potilaalle vaikka 4 mg, niin kuinka paljon annat potilaalle lääkettä, tai jos lääkeaineen pitoisuus on 1 mg/ml ja sinun pitää antaa potilaalle vaikka 2,5 mg. Laskimet on yleensä käytössä, mutta niitä ei kanneta taskussa, vaan ne makaa jossain kanslian pöydällä tai muualla piilossa ja jos oikein paha lasku tulee, niin sitten voit kaivaa laskimen esiin tai varmistaa vielä työkaverilta. Harjoitteluissa opiskelijat yleensä menee ihan lukkoon jos ohjaaja kysyy, että noh, minkäs verran me tätä lääkettä nyt sitten potilaalle annetaan. Sekin on ihan normaalia ja samalla tavalla itse olen jäätynyt samojen kysymysten äärellä. Lasten lääkehoidosta taas en osaa sanoa mitään, että kuinka paljon vaikeampaa se lääkehoito siellä on, kun annokset on niin erilaisia.

Opinnot kannattaa ottaa tosissaan ja pyrkiä keikkailemaan sen verran kuin pystyy. Omia kädentaitoja kannattaa harjaannuttaa mahdollisuuksien mukaan ja miettiä harkkapaikkoja sen mukaan mitä osaamista erityisesti tarvitsisi. Kuitenkin harjoitteluihin kannattaa valita mahdollisimman eri tyylisiä paikkoja. Kaikkia harjoitteluita ei kannata suorittaa erikoissairaanhoidon vuodeosastolla. Mitä laajemmin tämän kentän näkee, sitä paremmin pystyy hahmottamaan kaikki palvelut mitä ihmisille pystyy tarjoamaan ja ymmärtää myös sen, miten erilaisissa paikoissa sairaanhoitaja voi työskennellä.

Tsemppiä kaikille tuleville sairaanhoitajille!