Hän on täällä!

No nyt sitä ollaan sitten kahdeksan viikkoisen koiranpennun vanhempia. Kuten Instagram seuraajat ovatkin jo nähneet, niin käytiin perjantaina hakemassa meille meidän koiranpentu, ihana rakas Vicky Leen Big Boys Don’t Cry eli Laku.

Laku on nyt siis tosiaan kahdeksan viikon ikäinen, erittäin hurmaava poikavauva. Kotimatka entisestä kodista meni todella hyvin, vaikka 300 kilometrin automatka olisi voinut kuvitella menevän huonommin. Laku ei itkenyt kertaakaan. Keskityttiin vaan pussailemaan toisiamme ja sitten välillä rauhoituttiin syliin. Kertaalleen käytiin kotimatkan aikana pissillä metsässä ja metsässä liikkuminen on tuon koiran mielestä ihan parasta ikinä!

Uudessa kodissa

Uuteen kotiin sopeutuminen on sujunut enemmän kuin hyvin meidän pojalta. Heti löytyi oma peti, jonne pitää kantaa ihan kaikki mitä suinkin vaan hampailla saa mukanaan vedettyä kuten esimerkiksi luu, kaulapanta, harja, pissa-alusta yms. Herra Hiiri on paras leikkikaveri. On kiva upottaa siihen naskalin terävät hampaat. Hampaat olisi tosi ihana upottaa oikeastaan ihan mihin vaan. Puremisen tarve on todella kova ja paras ostos on ollut lemmikkiliikkeestä hankittu puruluu, tai sellainen kuivatettu herkku. Se ei ole kulunut vielä ollenkaan mutta se maistuu varmaan hyvälle ja on tarpeeksi kova pinta mitä pureskella.

Herra Hiiri taka-alalla kuvassa :)

Toinen yö meni paremmin kuin ensimmäinen. Ekana yönä olisi ollut virtaa vaikka muille jakaa. Laku olisi voinut leikkiä vaikka koko yön ja sitten piti itkeä sänkyyn meidän viereen. Hetkellisesti hän siinä kävikin kunnes laitettiin hänet rauhoittuneena omaan petiin meidän sängyn viereen. Tosiaan kuitenkin toinen yö meni paremmin. Kertaakaan poika ei itkenyt meidän viereen vaan tyytyi omaan petiin ja omaan puuhailuun. Tosin aamulla kun herättiin, olohuoneessa odotti kakkayllätys ja pissit! Joten päivä alkoi nyt ensimmäistä kertaa kakkapyllyn sotkujen siivoamisella :D Tästä se ura urkenee sitten vissiin senkin asian parissa.

Onhan tämä elo nyt kuin pienen vauvan kanssa olemista, unet on katkonaisia, on säännöllisesti vietävä pentu ulos. Koko ajan ohjattava puremaan jotain sallittua. Pitää opettaa olemaan yksin. Pitää siivota jälkiä ja kulkea perässä, ettei vaan keksi mitään tyhmää. Niin ja sitten kun meillä on vielä tuo kissa.

Nelli on ollut aika kauhuissaan Lakusta. Eka vuorokausi meni evakossa sängyn alla. Ruoka ei edes maistunut. Toisena päivänä söi sentään jo hiukan ja kävi kaukaa ihmettelemässä Lakua. Hetken kuluttua kuitenkin luikki maha lattiassa kiinni sängyn alle piiloon. Laku itse ei ole oikeastaan ollut kiinnostunut koko kissasta. Nellillä on harmillisesti huono kokemus mustasta pikku koirasta, joka yli-innokkaana pääsi meidän edellisessä kodissa säntäämään Nelliä päin, joten varmaan muistot tästä vielä kummittelee mielessä. Tänään Nelli on kuitenkin jo taas syönyt ja käynyt omatoimisesti hiekkalaatikolla, joskin hän on hyvin varuillaan koko ajan. Pitää vaan antaa aikaa.

On se ihana seurata tuollaisen pienen koiran alun elämää. Kaikki on niin parasta ja siistiä. Juoksujalkaa mennään vaikka askel ei tassuissa mikään varmin vielä olekaan. Monet mukkelis makkelikset heitetään ja istuallaan ei pysytä kun lattia on niin liukas. Pikku häntä heiluu melkein koko ajan ja vaikka väsy painaisi silmissä kovasti, niin silti pitää täysillä ja super iloisesti tehdä asioita. Se tuo kyllä omistajallekin hyvän mielen.

Maailman ihanin pikku hauva, Laku!

Kun kulissit romahtaa

Se mitä sosiaalisessa mediassa jaetaan, ei koskaan kerro koko totuutta. Harva tulee oikeasti edes ajatellakseen sitä, mitä kaikkea muuta niiden kuvien takana piilee kuin se nätti pinta. Kun esimerkiksi Instagramiin jakaa kuvan, se kuvastaa niin lyhyttä hetkeä sen ihmisen elämästä, että se ei mitenkään voi olla koko totuus.

Kuten esimerkiksi eilen aamuna luettu uutinen muistutti taas tästä vähän. Vaikka en tunne henkilökohtaisesti Nanna Karalahtea, saati Jere Karalahtea, heidän erouutisensa pysäytti kyllä minut ainakin. Laitoin jopa miehellenikin viestiä, että OMG ne eroaa! Jotenkin olen omassa mielessäni sijoittanut heidät sellaisen vaaleanpunaisen kuplan sisälle, jossa on iloa, rakkautta ja naurua. Edessä päin olisi onnellisuutta ja pitkä yhteinen parisuhde pienen lapsen kanssa. Ajattelin mielikuvissani, että kaikki on varmasti näillä kolmella todella hyvin.

Blogimaailma ja Instagram

Kuvien avulla saa luotua tietynlaisen illuusion elämästään, myös blogitekstien avulla saa luotua illuusion, helposti. Sehän on bloggaaja  itse joka päättää mitä asioita jakaa elämästään blogissa. Bloggaaja voi joko keskittyä pelkästään siihen hyvään, kertoa asioita jopa väritetysti ja antaa elämästään kiiltokuvamaisen version lukijoille tai sitten voi kertoa asiat siten niin kuin ne on. Harvalla meistä täällä on asiat niin hyvin, etteikö joskus tulisi eteen jotain paskaakin. Itse tykkään lukea sellaisia blogeja joissa kerrotaan elämästä ja asioista rehellisesti. Joskus totta kai on kiva vain fiilistellä toisten helppoa ja hyvää elämää. Lukea miten kaikki sujuu kuin rasvattu. Positiivisuutta, iloa ja onnea ei kai koskaan voi olla kenenkään elämässä liikaa.

Kun  lukee blogeja tai jos seuraa Instagramissa jotain tiettyä henkilöä aktiivisesti, sitä kokee ”tuntevansa” sen ihmisen. Kun näitten seuraamiensa ihmisten elämässä sitten tapahtuu jotain hyvää tai pahaa, sitä tulee eläydyttyä näihin tilanteisiin aivan kuten tuntisi kyseiset ihmiset. Itse olen myötäelänyt monet raskaudet, kihlat ja häät. Olen ollut tällaisista tapahtumista todella onnellinen näitten ihmisten puolesta.  Jos seuraamani ihminen menestyy jossain lajissa tai saavuttaa elämässään jotain muuta merkityksellistä, sitä tulee itsekin tosi iloiseksi näistä hetkistä. Sama homma sitten kolikon kääntöpuolella. Parisuhteen kariutuminen, sairastuminen yms.. järkyttää suoraan sanottuna aina välillä.

Sitä alkaa aina miettimään, et hei hetkinen, enhän minä edes tunne tuota ihmistä mutta silti tunnen näin voimakkaita tunteita, miten voi olla mahdollista?

Saitteko kiinni mitä tarkoitin?

Eläydyttekö te bloggareiden tai muiden seuraamienne henkilöiden elämäntapahtumiin?