Hoitajat ovat tyytymättömiä!

En usko, että ne kahvipöydät joissa itse istun ovat ainoita joissa puhutaan tästä meidän alan tilanteesta. Me hoitajat ollaan kuin heittopusseja. Meillä itsellämme ei ole mihinkään tilanteeseen mitään sananvaltaa. Ainut mitä voidaan tehdä on se, että jatketaan kiltisti työssämme tai sitten kävellään pois ja vaihdetaan alaa. Kuka sellaisen päätöksen aikuisiällä kuitenkaan tekee?

Ollaan kuin sätkynuket

Työmarkkinakentässä valmistaudutaan syksyn neuvottelukierrosta varten. Hoitajajärjestöt Tehy ja SuPer ovat ilmoittaneet tavoitteekseen palkankorotukset ostovoiman parantamiseksi sekä julkisen sektorin lomarahaleikkausten perumisen. Myös muut Kunta-alan pääsopijajärjestöt kertoivat palkankorotusvaatimuksistaan yhteisessä tiedotteessaan.

Tehyn ja Superin mukaan lomarahaleikkausten vaikutukset ovat olleet ennakoitua suuremmat ja niillä on ollut hyvin negatiivinen vaikutus myös kansantalouteen. Leikkaus on karsinut etenkin julkisen sektorin pieni- ja keskipalkkaisten työntekijöiden arkisia hankintoja. 

Hoitoalalla muut päättää miten ja minkälaisella palkalla me työskennellään. Meillä ei ole mahdollisuutta mennä neuvottelemaan palkankorotuksesta. Meillä on TES ja palkkaus määräytyy sen mukaisesti. Erikoistumiset ja koulutukset ei yleensä tuo meidän palkkoihin minkäänlaista palkanlisää. Me voidaan kouluttautua omaksi iloksi tai sitten olla kouluttautumatta, sama palkka se on enivei.

Meidän tekemää työtä haukutaan ja virheitä etsitään mediassa jatkuvasti ja silti meidän työoloja vain kiristetään hallituksen päätöksillä. Kiky-sopimus lisäsi työaikaamme puolituntia / viikko. Tämän pitäisi auttaa siihen, että Suomen talous saadaan paremmalle tolalle. Maalaisjärkeni ei riitä siihen, että miten tuo muutos tekee sen. Lomarahatkin päätettiin leikata eikä meillä asianosaisilla oikeastaan siihenkään ollut mitään sanottavaa. Sen kun otatte. Saadaanhan me ne rahat toki takaisin 2019, sitten meidän pitäisi varmasti olla tosi kiitollisia ja lomarahat tuntuu jälleen kovin ruhtinaallisille.

Erityisosaaminen

Kokeneet hoitajat tuntevat tekevänsä arvokasta ja vastuullista työtä. Heillä on paljon osaamista joka siirtyy uusille työntekijöille. Jopa monet erikoistuvat lääkärit saattavat turvautua kokeneen sairaanhoitajan oppeihin joissakin tilanteissa. Monilla hoitajilla on lisäksi paljon erikoisosaamista. Sellaista arvokasta osaamista, jota ei kaikilla ole. Siltikään heillä ei ole mitään mahdollisuutta neuvotella palkasta, vaan tekevät työnsä samalla liksalla kuin kollega jolla tätä erikoisosaamista ei löydy.

Paljon keskustelua nousee esiin etenkin juuri siinä kohtaa kun puhutaan meidän työnkuvasta ja siitä mitä se työnkuvamme sisältää. Sitä on hankala listata ranskalaisilla viivoilla ylös. Me tehdään temppuja ja lääkitään. Autetaan toimenpiteissä ja tehdään perushoitoa Me autetaan ihmistä niissä tilanteissa missä ihmiset ei yleensä halua, että muita on läsnä. Me jaetaan ja tilataan lääkkeet, jaetaan ruoat, pedataan sängyt, järjestetään jatkohoito, tilataan kyydit, soitellaan omaisille ja kotihoitoon, joskus me elvytetään, seurataan elintoimintoja, reagoidaan niihin. Lisäksi me ollaan läsnä. Me istutaan vieressä kuunnellaan ja tuetaan. Eletään sairaudessa mukana. Kannustetaan ja tsempataan. Me otetaan vastaan haistattelut ja heiluvat nyrkit. Me kuunnellaan uhoamiset ja valittamiset siinä samalla kun yritetään auttaa ja hoitaa potilasta. Eihän nuo tilanteet varmasti miltään kuulosta kun ne näin kirjoittaa, mutta siinä on ensinnäkin todella paljon työtä mutta siinä on myös sitä vastuuta.

Kun ollaan vastuussa ihmisen elämästä, onko tekemämme työ arvostettu palkan perusteella oikein? Monien ihmisten mielestä ei, mutta päättäjien mielestä kyllä. Tällä palkkapohdiskelulla en halua vähentää muiden alojen arvostusta. Puhun vain ja ainoastaan omasta ammatistani sairaanhoitajana. On vain niin surullista kuultavaa se mitä tuolla kahvipöydissä puhutaan. 40vuotta hoitajana ja päällimmäinen fiilis on se, ettei kukaan arvosta. Ei sen niin pitäisi mennä. Osalla ihmisistä on jopa vihaa sisällä. Niin, vihaa nämä muutokset ovat tuoneet ja vieneet sitä vähäistäkin kokemaamme arvostusta pois alaltamme.

Asiasta pitää pitää ääntä. Jos vain tyydymme kohteluumme, ei muutosta koskaan tapahdu! Ihminen kaipaa arvostusta ja sen pitäisi näkyä palkassamme. Tekemämme työ on hyvin vastuullista. Kehitämme itseämme jatkuvasti, sopeudumme muutoksiin. Lisäksi osaamistamme testataan säännöllisesti. Vaikka arvostan itse omaa työtäni, haluan, että työni arvostus näkyisi muutenkin.

Sairaus joka leimaa ihmisen

Mitä enemmän asioista puhutaan, sitä enemmän niistä tulee normaaleja. Kun asioille annetaan kasvot, niin ehkä ennakkoluulot hälvenevät. Eletty elämä, sen tuomat kokemukset ja esimerkiksi itsetunto vaikuttaa siihen minkälainen on ihmisen mielenterveys. Ennen vanhaan ja varmasti joskus nykyäänkin jotkut nimittelevät mielenterveyden häiriöstä sairastavaa ihmistä hulluksi. Se oli ennen normaali ja yleisesti käytetty termi; Hullu ja hullut hoidetaan hullujenhuoneella. Onneksi nykyään noita termejä käytetään vähemmän, koska minun korvaan ne ainakin kuulostaa pahalle.

Ihmisen kokonaisvaltainen terveys koostuu fyysisestä sekä psyykkisestä terveydestä. Siinä missä diabetes, sepelvaltimotauti tai verenpainetauti vaivaa ihmistä, voi toisella olla paniikkihäiriö, masennus tai vaikka kaksisuuntainen mielialahäiriö.

Kaksisuuntainen mielialahäiriö

Se on pitkäaikainen sairaus, joka yleensä on helposti hoidettavissa lääkityksellä. Lääkkeillä tasataan mielialaa. Sairauteen kuuluu kaksi ääripäätä kuten sairauden nimi, kaksisuuntainen, itsessäänkin sen kertoo. Ääripäät ovat masennus ja mania. Säännöllisellä lääkityksellä ihmisen oireet saadaan usein hyvin haltuun. Julkisuuteen on viime vuosina tullut useita tunnettuja ihmisiä tämän ennen niin vaietun ja hävetyn sairauden kanssa. Niin, jopa julkkikset sairastuu, eivätkä he ole silti huonompia ihmisiä. Kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastaa mm. nämä tunnetut henkilöt: Cheek, Elina Nurmi joka on entinen Miss Suomi ja iki-ihana ja tunnettu urheiluselostaja Tapio Suominen.

Paniikkihäiriö ja masennus

Varmasti jokainen meistä tietää jonkun joka on joskus sairastunut, jonka mieli on sairastunut. On niin paljon helpompi kohdata esimerkiksi ihminen jonka käsi on murtunut. Sen kun sanoo vaan, että parempaa vointia ja taputtaa vähän olalle. Mitä sanoa ihmiselle joka on psyykkisesti murtunut? Tsemppiä, kyllä se siitä. Se ei taida toimia tässä tilanteessa. Ihminen ei vaan voi tsempata masennuksen yli. Masentunut ihminen ei välitä, sitä ei kiinnosta eikä hän jaksa. Ei jaksa vaikka nukkuisi koko päivän ja yön. Joskus masentunut voi silti suoriutua juuri ja juuri päivän pakollisista aktiviteeteista kuten esimerkiksi koulusta. Masentunut voi hymyillä. Usein siellä hymyn takana ei kuitenkaan ole aitoa tunnetta. Se on vain ilme joka pitää tehdä, että kuuluisit joukkoon. Masentunut ei tunne iloa eikä saa tyydytystä asioista jotka ennen toivat nautintoa elämään. Pahimmillaan pohja koko elämältä voi mennä, koska kaiken näkee ja kokee niin synkkänä. Arvostus itseä kohtaan on täysin poissa. Pahimmillaan ihminen voi miettiä jopa itsemurhaa, koska ei näe enää mitään syytä nousta aamulla sängystä ja elää.

Masentunutta ihmistä voi olla vaikea lähestyä. Masentunut ei juuri anna syytä, miksi ystävien pitäisi pysyä rinnalla masennuksesta huolimatta. Tätä kautta ystävät  voivat kaikota elämästä ja masentunut kokee yksinäisyyttä vielä enemmän ja syyttää tilanteesta itseään, masennus voi syventyä. Silti masentunutta ei pitäisi hylätä vaikka itseä mietityttäisi, että mitä tehdä. Aina voi soittaa, laittaa viestin tai käydä kylässä.

Joka kolmas meistä sairastaa ainakin kerran elämässään kertaluontoisesti paniikkikohtauksen. Paniikkihäiriössä oireet ovat yleensä somaattisia, eli kroppa oireilee fyysisesti; henkeä ahdistaa, sydän tykyttää, kädet tai jalat puutuu. Ihminen kokee, että kaikki ei ole hyvin ja kuolema tulee. Oireet ovat saattaneet alkaa täysin yhtäkkiä, eihän se silloin voi olla psyykkistä, moni kohtauksen saanut epäilee. Olet saattanut olla katsomassa televisiota, voit olla kaupassa kassajonossa tai sitten olet ajanut autoa. Se vain tulee ja vie mukanaan, etkä itse voi sille mitään. Et sinä silti hullu ole. Kun oireet väistyvät monia tuntuu hiukan hävettävän, ihan turhaan.

Kuinka kohdata psyykkisesti sairas?

Monet pelkäävät ja kammoksuvat psyykkisiä sairauksia. Tekeekö se ihmisestä jotenkin vääränlaisen tai hullun jos papereissa lukee vaikkapa se paniikkihäiriö? Ei se tee. Työssäni kohtaan erilaisia ihmisiä erilaisista elämäntilanteista. Kaikenlaista olen siis minäkin nähnyt. Itse ajattelen ihmismielen todella, todella mielenkiintoisena asiana. Mitä siellä mielessä tapahtuu kun se psyykkinen vointi romahtaa ja ihminen sairastuu? Hyvin harvoin kuitenkaan pelkään. Kohtaan psyykkisesti sairaan kuten kenet tahansa toisenkin ihmisen, arvokkaasti ja yksilöllisesti. Juttelen ja otan katsekontaktin.

Vaikkakin psyykkiset sairaudet ovat hirmuisen yleisiä niin silti niitä pidetään tabuna. Ei niistä tuolla kahvipöydissä julkisesti jutella samalla tavalla kuin jostain muusta sairaudesta, vai oletteko kuulleet miten joku kertoo maanantaiaamuna miten viikonloppuna sai paniikkikohtauksen? Silti siellä jutellaan siitä miten nilkka niksahti tai päätä särki.

Vaikka mediassa puhutaan julkisesti juuri masennuksesta, uupumuksesta ja ehkä paniikkihäiriöstä, niin psyykkisiä sairauksia on monia muitakin. Kaksisuuntainen mielialahäiriö ja skitsofrenian eri muodot, persoonallisuushäiriöt, syömishäiriöt ja sosiaalisten tilanteiden pelko, kaikki nämä ovat erilaisia psyykkisiä sairauksia. Osaa hoidetaan lääkkeillä, osaa ei. Se riippuu sairauden vakavuudesta. Ihan kuten infektioissa. Osassa infektioista riittää, että syöt kotona suun kautta antibiootin, jos tauti on oikein paha, vaatii se suonensisäisen lääkityksen ja sairaala jakson.

Joskus ihminen sairastuu akuutisti, menee psykoosiin. Hän alkaa kuulemaan ja näkemään harhoja. Joskus jopa aistii näitä muuten, esimerkiksi haistaa tai tuntee. Ihminen saattaa kuulla ääniä jotka kehottaa tekemään jotain tai ne äänet ohjailee sen ihmisen toimintaa muuten. Äänet saattavat olla käskeviä ja ilkeitä tai sitten neutraaleja. Harhat saattavat olla täysin absurdeja mutta ihmiselle itselleen hyvinkin todellisia. Kerran kohtasin potilaan joka oli kuullut ääniharhoja monta kymmentä vuotta. Hänellä oli skitsofrenia. Edes lääkehoito ei saanut näitä ääniä lakkaamaan. Potilas oli oppinut tunnistamaan äänet harhoiksi, mutta silti pelkäsi niitä, tietenkin. Miettikääpä sellaista elämää. Sitä on vaan yritettävä sopeutua vaikka mielessä kuulisit hyvinkin todellisia ääniä jotka sinua jatkuvasti uhkaisivat.

Ja kuka vaan voi sairastua näin. Tämän takia minun mielestä tästä aiheesta turhaan hyssytellään. Olen sanonut sen ennenkin ja sanon jälleen, että psyykkiset sairaudet on sairauksia siinä missä somaattiset sairaudet.

Ja kukapa meistä täällä täysin terve ja ehjä on?