#ILOKIERTOON Hyväntekeväisyyskampanja

Mikä ihmeen #ILOKIERTOON ? Se on useamman bloggarin luoma hyväntekeväisyyskampanja, jonka tavoitteena on tehdä hyvää saavuttamalla omia unelmia ja tavoitteita.

Nyt sinä voit vaikuttaa ja tehdä hyvää omien tavoitteidesi kautta. Oli sinun tavoitteesi laihdutus, maratonin juoksu tai ruotsin kielen opiskelu, on sinun nyt mahdollista tehdä hyvää yhdessä meidän kanssamme, samalla kun Sinä saavutat tavoitteesi.

Voit olla mukana missä tahansa tiimissä, sillä hyvä ei tunne kaupunkien rajoja. Lahjoituskohteet ovat kaupunkikohtaisia.

Jokaisesta someen jaetusta kuvasta lahjoitetaan yksi euro hyväntekeväisyyskohteelle kampanjan päättyessä toukokuun viimeiseen päivään. Kun käytät tiimisi tunnisteita instagramissa tai muualla somessa, olet mukana keräämässä tiimisi lahjoituskohteelle hyväntekeväisyyspottia.

Tässä meidän bloggaajien tiimit ja kaupungit. Perässä tiimitunnisteet, joilla voit siis vaikuttaa.

Tampere:
Emma (100 yötä kesää)
Umppu (Prime life by Umppu)
#ilokiertoontampere

LAHJOITUSKOHDE: Tampereen icehearts ry.
LAHJOITTAJA: Prime hair and beauty design

Jyväskylä:
Aino (Aino Mäkelä)
Noora (Mansikkapilvi)
#ilokiertoonjyväskylä

LAHJOITUSKOHDE: Keski-Suomen ensi- ja turvakoti
LAHJOITTAJA: Foodin

Helsinki:
Johanna (Johanonfitness)
Kira (Coaching Kira)
Monna (Monna Treenaa)
Taru (Stuff about)
Jonna (Palasia arjestani)
#ilokiertoonhelsinki

LAHJOITUSKOHDE: Hope yhessa ja yhteisesti ry. Vähävaraisten perheiden lasten ja nuorten liikuntaharrastuksen tukeminen.
LAHJOITTAJA: Kauppakeskus Itis

Kotka
Milka (Olennaisuuksia)
Emma (100 yötä kesään)
#ilokiertoonkotka

LAHJOITUSKOHDE:
Kotkan pelastakaa lapset ry.
LAHJOITTAJA: Huuma/Power gym Kotka

 

Kuva ja suunnittelu Sonja Sjögren

Jyväskylän lahjoituskohde on siis Keski-Suomen ensi- ja turvakoti. Se on voittoa tavoittelematon, yleishyödyllinen lastensuojelujärjestö. Ensi- ja turvakoti auttaa jos perheessäsi on parisuhdeväkivaltaa tai kuritusväkivaltaa. He auttavat ja tukevat raskausaikana, vauvan ja perheen ensiaskelissa tai lapsen univalve-rytmityksessä. Vuosittain Keski-Suomen ensi- ja  turvakoti auttaa yli 300 lasta perheineen, joille tarjotaan yli 9000 hoitovuorokautta ympärivuorokautista kuntoutusta. Kotikäyntejä he tekevät vuodessa lähes 1500.

Jyväskylän tiimin vetäjät ollaan siis minä ja Aino. Pääsemme Ainon kanssa vierailemaan lahjoituskohteessa ja tulemme sitten esittelemään kohdetta myöhemmin vielä tarkemmin. Hyväntekeväisyyspotti menee varmasti hyvään tarkoitukseen, joten olethan mukana tiimissä tekemässä hyvää! Nyt vaan miettimään tavoite.

Haastava tavoite

Jouduin itse vähän aikaa miettimään, että minkälaisen haasteen luon itselleni. Halusin haastavan mutta toteutettavissa olevan tavoitteen, joten…

Minun tavoite on lankuttaa yhtämittaisesti 5 (viisi!!) minuuttia toukokuun loppuun mennessä! Harjoitukset alkaa heti. Urakka tulee olemaan raskas mutta uskon, että jos vaan jaksan treenata, niin pääsen tavoitteeseeni. Tällä hetkellä olen sellaisessa 40-50 sekunnin kunnossa :D Minä tulen päivittelemään Instagramiin ja tänne blogiini lankutustreenejäni.

Nyt kysynkin sinulta, että mikä sinun tavoite on? Se voi olla sama kuin minulla tai sitten voit keksiä oman haasteen, se voi olla mitä vaan! Aina kun teet asioita tavoitteesi eteen, ota kuva ja jaa se Instagramissa esimerkiksi #ilokiertoonjyväskylä (tai muu valitsemasi kampanjakaupunki), sinun ei siis tarvitse asua kyseissä kaupungissa osallistuaksesi kampanjaan. Jokainen tägäys kasvattaa kyseisen kaupungin pottia aina yhden euron verran!

Tästä se urakka lähtee! Ketkä on mukana? :)

Eikö vanhemmat vaan enää osaa?

Tuntuu, että maalaisjärjen kadotessa samaa tahtia häviää vanhempien taidot kasvattaa lapsiaan. Vanhemmat unohtavat sen, että lapsen pitää oppia myös pettymään ja ottamaan vastaan sana ei. Aina ei voi saada sitä omaa tahtoaan läpi vaikka kuinka lapsi sitä haluaisi.

Pienelle lapselle annetaan liikaa päätösvaltaa siihen omaan ikään nähden. Eihän kolme, neljä tai viisivuotiaskaan osaa sanoa mikä hänelle on oikeasti parhaaksi. Lapsen mielestä aina vois syödä ranskalaisia tai makarooneja ja joka päivä ois karkkipäivä ja joka päivä ois myös kiva saada uusi lelu. Äiti eikä isä saa sanoa ei, jos lapsi haluaa niin lapsi myös saa. Ja jos lapsi ei saa niin se alottaa hullun huutoraivoitkukohtauksen kaupassa eikä hiljene hyssytyksille vaan hiljenee vasta sitten kun se lelu tai karkki tai jätski on siinä kärryssä menossa kohti kassaa. Niin jollainhan se lapsi on saatava hiljenemään. Mitä ne muutkin kaupassa olevat ihmiset ajattelee jos se sun oma lapsi huutaa niin, että kitarisat paistaa. No tietenkin ne aattelee, että oot huono vanhempi ja miksi itketät sun lasta ja teet sen surulliseksi. Tahallasi.

Allekirjoittanut
Allekirjoittanut

Vai voisko he ajatella niin päin, että se lapsi kokeilee ja etsii rajojaan eikä vanhemmat anna periksi kaikessa vaan haluavat opettaa ja kasvattaa sitä rakasta lastaan myös siihen suuntaan ettei elämässä aina vaan saa kaikkea mitä haluaisi vaikka kuinka kovasti tahtoisikin, vaikka ihan itkukin pettymyksen takia tulisi. Ehkä henkinen yläfemma lähti tän huutavan lapsen vanhemman suuntaan joka piti pintansa ruuhkaisessa ruokakaupassa, samalla kun lapsi leikki draamakuningatarta tai kuningasta.

Joskus elämässä tulee vastaan pettymyksiä ja se itku. Se vaan on osa tätä elämää lapsena ja aikuisena ja mun mielestä siihen on hyvä opetella lapsena, ne pettymykset ei silloin ehkä olen niin maata mullistavia, paitsi tietty sille pienelle ihmiselle. Pettymykset voi olla melko karvaita sitten vanhemmalla iällä jos vanhemmat ovat ylisuojelleet lasta erilaisilta tunteilta.

Kuten aiemmin tuossa mainitsin niin lapsihan ei ymmärrä eikä osaa ajatella omaa parastaan. Lapsi ei osaa ajatella miksi hän ei voi syödä karkkia muka joka päivä tai miksi talvella pitää käyttää pipoa tai miksi aina ei vaan voi ostaa tai miksi kipeänä pitää ottaa lääkettä, sehän kun vielä maistuukin niin pahalta, miksi se muka tekisi hyvää, miettii lapsi. Eikä se ole sen lapsen tehtävä miettiäkään mikä on hyväksi ja mikä ei. Se on sen vanhemman tehtävä.

Päivystyksessä näkee niitä vanhempia paljon, jotka tulee kuumeisen tai kipeän lapsen kanssa lääkäriä näkemään. Kun tullessa kysytään, että onko lapsi saanut kuume- tai kipulääkettä niin vastaus on hyvin useasti, että kun ei se ota. Niin kolmevuotias on sanonut, että en ota ja kääntänyt pään  pois ja kuumemittari näyttää neljääkymmentä ja iskä tai äiskä on vaan et ok. Tai voi olla jopa niinkin, että se kolmevuotias on kieltäytynyt joskus aiemmin niin eipä hälle oo sit  nyt yritettykään tarjota kun eihän se lapsi ottanut sillon viimeksikään. Pääsee paljon helpommalla kun ei itketä sitä lasta turhaan vaan vie sen vaan lääkäriin, kyllä ne siellä konstit keksii miten se kuumelääke otetaan. Eli siirretään se vastuu muille vaikka ensisijaisesti se vastuu on sillä vanhemmalla.

Onko kolmevuotias teidän mielestä tarpeeksi kypsä päättämään ottaako kuumelääkkeen vai ei?

Me hoitajat ei välttämättä paljoa neuvotella sen lapsen kanssa vaan sanotaan jämäkästi mutta lempeästi, että se lääke on nyt vaan otettava, että olo paranee niin kappas, lapsi aukaisee suun kiltisti ja ottaa lääkkeen ihan ilman mitään ongelmia. Enpä muista semmoista lasta joka ois lääkitsemättä jäänyt. Samalla päättäväisyydellä vanhemmankin olisi toimittava. Jos ei ole ihan tosi akuuttitilanne kyseessä niin mä teen niin, että nakkaan sen lääkeruiskun sen äitin tai isän käteen, että annapas se lapselles.

Vanhempien tulee joskus ottaa valitettavasti se ”ilkeän tyypin” rooli. Ei se silti tarkoita ettetkö sitä lasta rakastaisi. Eikä se lapsi sinua hylkää vaikka joskus kieltäisitkin sitä lastasi. Saattaa se lapsi hetkellisesti osoittaa mieltään ja se on ihan ok mutta kohta se jo juoksee syliin.

Muistan itse omasta lapsuudesta sen miten musta tuntui, että vaan mulla oli kotiintuloajat, muut sai olla paljon myöhempään ulkona. Äiti oli ihan paska kun oli niin ehdoton. Mä olin aina se joka lähti kotibileistä ala-asteella ekana kotiin. Pikkuveli tuli soittamaan ovikelloa ja tuumasi, että myö isän kanssa odotellaan parkkipaikalla autossa. Paska iskä, en ois halunnu vielä lähtee, kukaan muukaan ei ollu vielä lähtenyt. Sitten saatoin vähän kiukutella mut ehkä kotona jo olin unohtanut asian kun join iltakaakaota ja luin Aku Ankkaa.

No mitäs nyt ajattelen noista rajoista? Niin ne oli rajoja, ei kiusantekoa. Mä en ole jäänyt mistään paitsi. Sain osallistua mutta ymmärrän sen, että vanhemmat halusivat suojella minua. Eihän näitä asioita lapsena osaa ajatella. Ymmärrän sen nyt, että en todellakaan olis koskaan osannut lapsena ajatella sitä mikä ois mulle ollu parasta.

Miksi lapselle sitten ei uskalleta sanoa ei? Onko se sitä, että päästään himpun verran helpommalla kun suostutaan siihen mitä se lapsi haluaa? Ei jakseta kuunnella itkua tai huutoa, vai haluaako vanhemmat sille lapselle vaan pelkkää hyvää, että se menee sitten vähän jopa yli?