KOULUKIUSAAMISEN SYVÄT ARVET

Nyt kun syksy koittaa, koulut avaavat jälleen ovensa. Suurin osa lapsista odottaa varmasti innolla koulun alkua. Ennen kuin koulu alkaa, käydään usein ostamassa uusi reppu, penaali ja mietitään tarkkaan mitä laitetaan ensimmäisenä koulupäivänä päälle. Vatsan pohjassa kutkuttaa kivasti. Kohta näkee niitä kavereita joita ei välttämättä ole kesän aikana nähnyt. Tai sitten aloitetaan ihan kokonaan uusi ajanjakso elämässä; koulutie ja eka luokka.

Kaikille tämä koulun alkaminen ei kuitenkaan tuo sinne vatsan pohjalle odottavan innostunutta kutkutusta. Joillakin ajatus koulujen alusta ahdistaa ja kuristaa kurkkua. Vatsaa kipristelee, mutta syy ei ole innostuksessa vaan siinä, että ahdistaa ja pelottaa.

Koulukiusaaminen on asia, josta ei koskaan puhuta liikaa. Se on asia, jossa yksikin tapaus on liikaa. Koulukiusaaminen jättää pahimmillaan vuosien mittaiset arvet. Joskus näitä jälkiä korjaillaan vielä aikuisenakin.

Koulun pitäisi olla paikka missä opitaan uutta, innostutaan ja leikitään hyvillä mielin porukassa välitunnilla. Kaikille se ei todellakaan ole tätä. Koulu voi olla paikka, joka on kuin sun pahin painajaisuni. Eikä sitä voi välttämättä uskoa ne ihmiset jotka ei sitä touhua ole itse kokeneet tai nähneet.

Ihminen voi olla toiselle ihmiselle peto. Tämä sanonta pätee myös lasten kohdalla. Jo päiväkoti-ikäiset lapset osaavat kiusata toisia ja käydä käsiksi, olen sen itse nähnyt. Ala-asteella kiusaaminen voi olla henkistä, porukasta sulkemista ja haukkumista. Voidaan arvostella toisen kenkiä tai reppua. Miksi sulla on tollaset kengät ja nauretaan räkäisesti päälle. Lapsi katsoo kenkiään ja miettii, että mikä näissä on vikana? Kun sama toistuu päivästä toiseen, alkaa se vaikuttamaan kiusatun lapsen mieleen ja käytökseen.

Kiusaaminen on yhä useammin myös pienten lasten joukossa fyysistä. Väkivaltaista käyttäytymistä toisia lapsia kohtaan. Lyödään, potkitaan ja kuristetaan. Käydään isommalla joukolla päälle. Miksi yksi aina valikoituu kohteeksi? Kuka sen päättää, että joku otetaan silmätikuksi? Ihmisiä on erilaisia, eri näköisiä ja eri kokoisia. Silti kaikki saman arvoisia ja yhtä arvokkaita.

On järkyttävää tietää miten ahdistavan turvatonta lapsella koulussa voi olla. Olen itse seurannut sivusta koulukiusaamista ala-asteella kuin myös ylä-asteellakin. Tiedän sen, että opettajat usein tietää, että jotakuta kiusataan. Sitä tapahtuu tunneilla ja sitä tapahtuu välitunneilla. Itse olen todistanut sen miten opettajat hyssyttelee kiusaamista. Tiedetään varsin hyvin kuka kiusaa ja ketä. Opettaja sanoo vain, että äläs nyt ja no niin, jatketaan tuntia.

Opettajat ovat mielestäni oppilaille auktoriteettihahmoja. Jos kotona ei luoda lapselle selkeästi rajoja sen suhteen, että mikä toiminta on oikein ja mikä väärin, pitää sen tapahtua mielestäni opettajien puolelta, ainakin silloin kun ollaan koulussa.

Vaikka kuinka kiusaaminen tapahtuisi vitsillä tai huumorin varjolla, sitä ei saisi tapahtua ollenkaan. Se jättää aina jäljet kiusattuun. Mä tiedän itse sen. Mua on kiusattu, mun pikkuveljeä on kiusattu. Olen myös itse kiusannut, mutta joutunut myös puhutteluun ja pyytänyt anteeksi. Pikkuveljeni kiusaamiseen ei kukaan puuttunut ja sitä tapahtui läpi ala-asteen ja myös yläasteella. Niitä arpia on korjailtu pitkään ja korjaillaan osittain edelleenkin vaikka kouluvuosista onkin aikaa.

Voitteko kuvitella, että vähän päälle 10 vuotiaat lapset voivat ajautua kiusaamisen vuoksi miettimään itsemurhaa? Joskus jopa yrittävät sitä.

Meidän luokalla ylä-asteella oli kauheita koulukiusaajia. Erästä oppilasta kiusattiin niin paljon, että hän sairastui syömishäiriöön. Useita muitakin kiusattiin rankasti. Kukaan ei saanut kuriin näitä kiusaajia, enkä oikeastaan tiedä, että yrittikö oikeasti edes kukaan. He olivat ne luokan ”coolit tyypit” eli pellet ja kova äänisimmät. Nämä tyypit kiusasivat myös joitain opettajia. Muistan kuinka eräskin vanhempi (nais)opettajamme lähti itkien pois kesken tunnin. Touhu jatkui koko yläasteen ajan, eikä mitään tehty, että näitä kiusaajia saataisiin kuriin. Monet luokkamme oppilaat kärsivät ja voivat pahoin koko tuon kolmen vuoden ajan ja varmasti myös sen jälkeenkin.

Mua ahdistaa ajatella sitä miten tänäkin syksynä joillakin on tosi paha olla koulussa. Miten yksinäisiä osa lapsista on. Toivoisin, että kaikissa perheissä puhuttaisiin kiusaamisesta lapsien kanssa, olivat he minkä ikäisiä tahansa. Vaikka oma lapsi vaikuttaisi omiin silmiin kilteimmälle ikinä, voi hän koululuokassa tai kavereiden kanssa olla aivan erilainen.

Aikuisten täytyy puuttua kiusaamisen. Aikuinen on se joka näyttää, että kiusaaminen on väärin eikä koskaan hyväksyttyä. Lapset eivät välttämättä ymmärrä tai tiedosta sitä mikä on oikein tai mikä väärin. Lapsia pitää rohkaista kertomaan aikuiselle jos tietää tai näkee kiusaamista. Lapsen itse siihen ei tarvitse välttämättä puuttua, mutta aikuisen siihen on puututtava, aina.

Kuvat: Unsplash.com

JÄNNITTÄÄKÖ KOULUN ALKU?

No kyllähän se on pakko myöntää ja sanoa ääneen, että jännittää! Hyvällä tavalla toki. Muistan kun valmistuin sairaanhoitajaksi, silloin nimittäin mietin, että en enää koskaan lähde kouluun. Tässä sitä ollaan, reilu viisi vuotta sairaanhoitajana ja jälleen menossa koulun penkille. Kolmisen viikkoa ja kahden vuoden rutistus alkaa.

Koulu siis kestää sen kaksi vuotta. Oma tahti tietysti vaikuttaa koulun kestoon, mutta luulen siihen menevän tuon kaksi vuotta. Tarkoitus on kuitenkin koulun ohella tehdä kokoaikaisesti myös töitä. Olen kyllä jo nyt alkanut miettimään, että mitähän siitä tulee. Työvuorolistat on jo suunniteltu tuonne ekoille koulupäiville ja sinne napsahti sellainen mukava 11 päivän työ / kouluputki yhdellä oikealla vapaapäivällä.

Alunperin on ollut tieto, että lähipäiviä koulussa olisi kaksi per kuukausi. Nyt kuitenkin kävi heti alkuun ilmi, että koulussa on lähipäiviä joka-ikinen viikko aloituksesta eteenpäin parin kuukauden ajan. Eli toisin sanoen mun vapaapäivät menee aina koulussa istuen. Hauska nähdä miten naatti olen vuodenvaihteessa ja millä tahdilla pystyn tai jaksan tehdä töitä koulun ohella.

Jotkut teistä on kyselleet, että mihin haluan koulutukseni avulla tulevaisuudessa suunnata. Ajatukseni on ollut, että pääsisin tästä sairaanhoitajan perus työnkuvasta pois. Täysin kokonaan en kuitenkaan halua erkaantua potilastyöstä ja senpä takia olenkin jonkin verran pyöritellyt mielessäni erilaisia vaihtoehtoja tulevaisuuden unelma työpaikasta. Totta on sekin, että en varmasti edes vielä tiedä, mihin kaikkialle pystyn tulevaisuudessa työllistymään koska kliininen asiantuntija sairaanhoitaja on melko uusi ala.

Ohjaustyö voisi olla mielenkiintoista. Tämän lisäksi kehitystyö, erilaiset projektit ja työntekijöiden koulutus voisi olla mielenkiintoisia uravalintoja. Kaikki kuitenkin lähtee liikkeelle sieltä tarpeesta. Minkälaista tarvetta esimerkiksi tulevaisuuden sairaalassa täällä Jyväskylässä tulee olemaan. Mitään pelkkiä paperipinoja en halua pyörittelemään. Sen takia en ollenkaan hakenut yamk:n johtamisopintojen pariin. Se ei vaan ole se mun juttu.

Toiveena olisi jokin vaikuttava työ. Varahenkilöstössä työskennellessä näkee sen kirjon, että miten monella tavalla yhdessä sairaalassa voi asioita tehdä. Vaikka periaatteessa jokaisella osastolla toimintojen pitäisi tapahtua samaan malliin. Hyvin näkee myös sen, että miten sen perustyön ohella ei vaan ole tarpeeksi aikaa potilaille ja ohjaustyölle. Siihen pitäisi ehdottomasti panostaa tulevaisuudessa varmasti ihan jokaisessa sairaanhoitopiirissä. Potilaan ohjaaminen ajan kanssa on äärettömän tärkeää.

Mutta vitsit mä olen iloinen, että mä pääsin tähän kouluun. Mä olen iloinen ja ylpeä itsestäni.

Kiinnostaisiko teitä lukea yamk:n pääsykokeista? Valmistautumisesta ja itse tentistä?