Ensimmäinen viikko koiranpennun kanssa

Hei taas täältä koiranpentu-kuplasta!

Ensimmäinen, rankka viikko takana. Meidän Luka on aikamoinen kakkapylly ja vinku-Iita. Toisin sanoen maha toimii ja omat ihmiset on vähän liiankin ihania. Jopa niin ihania, ettei meidän 9 viikkoinen snaapeli pysty olemaan ilman omia ihmisiä ollenkaan. Yritettiin totuttaa Luka nukkumaan yönsä kodinhoitohuoneessa, ihan saman kaavan mukaan kuin Lakukin. No, homma ei mennyt ihan niin helposti kuin edellisen kanssa. Lukaa vaivaa läheisriippuvaisuus ja yksin ei ole kiva olla. Yritettiin illalla aina kuunnella itkemistä joku tovi, mutta se meni niin yli, et kerran tuli jopa oksennus ja massu menee aina sekaisin. No, ensimmäiset yöt me nukuttiin sitten miehen kanssa vuoron perään patjalla kodinhoitohuoneen koiraportin edessä, että Luka ymmärtää meidän olevan lähellä vaikka portti onkin välissä. Se rauhoitti kyllä, mutta sitten pissahätä huudatti seuraavaksi.

Koiranpennun tuoksuinen arki

Ollaankin siis heräilty tämä viikko öisin kahden tunnin välein, koska Luka ei oikein tykkää tehdä paperille vaan tekisi mieluummin ulos (tai lattialle tai matolle). Onneksi pissa tulee heti kun pojan laskee maahan ulkona, et siihen ei mene yöllä aikaa, että pissaa pitäisi herutella. Onneksi Luka on alkanut oppimaan senkin, että pissan voi tehdä myös siihen paperille, ei joka vinkaisusta sitä siis olla ulos kiikuttamassa todellakaan. Pojan rytmi on se, että viiden jälkeen pitäisi jo nousta ylös leikkimään ja syömään, silloin ollaan nukuttu tarpeeksi sen mielestä. Nukkumaan se menee 22-23 aikaan.  Aamuherääminen on ihan ok, silloin kun me ihmiset mennään aamuvuoroon mutta näin vapaapäivänä se on vähän tympeetä. No kuten tänäänkin, me noustiin Lukan kanssa puoli kuuden aikaan syömään, sit käytiin kakalla ja tultiin takaisin sisälle. Onneksi tuo rauhoittuu sitten joskus vielä nukkumaan hetkeksi, mutta vain hetkeksi :D

Tuohon nukkumisratkaisuun vielä palatakseni. Jouduttiin sitten sen yöllisen itkuhuutamisen ja patjalla nukkumisen vuoksi tekemään sellainen ratkaisu, että ostettiin pentuaitaus makuuhuoneeseen, johon laitettiin pissa-alustat ja peti. Itku on vähentynyt mutta muuten yöllinen, säännöllinen parin tunnin välein tapahtuva heräily on ja pysyy. Tosin, se kuuluu asiaan, että siitä nyt ei ihan vielä olla pääsemässäkään eroon. Ollaan kuitenkin saatu molemmat, sekä minä että mieheni nukkua sängyssä! Luksusta.

Miten olla yksin?

Joku teistä lukijoista kyseli sitä, että miten ollaan ratkaistu tuo pennun yksinoleminen työpäivien ajaksi näin alkuvaiheessa. Noh, miehellä on sen verran liukuvat työajat ja ajoittain hän voi tehdä työnsä jopa kotoa käsin, että voi olla pennun kanssa alkuun kotona. Tehtiin siis samalla tavalla kuin Lakun kanssa, että mies oli pari ekaa päivää kotona. Luka yritti viettää kodinhoitohuoneessa tuolloin aikaa, että tottuisi mutta eihän se ihan täysin tottunut. Keskiviikkona mulla oli vapaapäivä ja minä sitten touhusin ja olin koiran kanssa silloin kotona.

Mä olin torstain ja perjantain Helsingissä koulutuksessa ja mies joutui selviytymään pentuarjesta yksin tuon aikaa. Hänen kokemuksella en voi ymmärtää miten kukaan selviää koiranpennun kanssa yksin tätä pahinta alkuvaihetta. Tää osaa olla todella raskasta. Torstaina mies oli töissä ihan työpaikallaan 3,5 tuntia. Tänä aikana Luka oli panikoinut kodinhoitohuoneessa taas itsensä varmaan ihan paniikkikohtauksen partaalle. Maha oli toiminut, ja tietty se oli ripulia. Poika oli tassutellut siinä ja sitten varmaan hädissään yrittänyt kiipeillä seiniä pitkin pois, ainakin mitä kakkatassunjäljistä pystyi päättelemään. Mies oli alkanut siivoamaan kodinhoitohuonetta ja laittoi Lukan siksi aikaa makuuhuoneeseen pentuaitaukseen. Meni hetki ja siellä oli tapahtunut samanlainen räjähtäminen. Nice!

Herkkis

Meidän koira on todella herkkä, ehkä hiukan arkakin joissain asioissa. Se ollaan nyt tässä viikon aikana opittu Lukasta. Poika on ihan eri maata kuin isoveljensä Laku (eihän nää oikeasti ole veljiä mut meille ne on veljeksii <3). Ollaan tosi tarkasti opeteltu uusia asioita ja kohdattu ihmisiä, ettei vaan mitään pelkotiloja pääse syntymään. Kaikki uusi pelottaa alkuun ihan hirveästi. Ulkona viihdytään just sen verran, että ollaan tarpeet tehty. Sit juostaan suorinta tietä kotiin. Ei auta vaikka kuinka minä jäisin kutsumaan Lukaa takaisin. Ei auta vaikka lähden kävelemään toiseen suuntaan tai, että menen piiloon. Poika kipittää kotiterassille odottamaan taakseen vilkaisematta.

Eikä tää ole mikään herkkurohmu. Jotkut namit menee mutta ihan vaan muutama riittää :D Ruoalla tätä ei motivoida kyllä yhtään! Ainakaan vielä.

Ensimmäinen viikko on siis ollut kaiken kaikkiaan raskas mutta antoisa. Luka on kuitenkin jännityksestä huolimatta rohkaistunut koko ajan enemmän ja enemmän. Se on iloinen hännän heiluttaja, hyvin leikkisä meidän kanssa ja se on kiintynyt sen omiin ihmisiin. Ihmisvanhemmat on ihan univeloissa mutta tämä ajanjakso tätä elämää menee nopeasti ohi. Nyt tää kaikki ei tullut yhtään niin suurena järkytyksenä kuin ensimmäisen koiravauvan kanssa.

Ps. Poika oli hiljaa koiraportin takana kodinhoitohuoneessa koko tän blogipostauksen kirjoittamisen ajan. Eli kyllä se siellä välillä viihtyy ja nukkuu.

Jos teillä on vinkkejä koiranpennun eroahdistukseen tai kysyttävää viskatkaa kommentilla! :)

 

Lue myös nämä:

Mä olen tosi huolestunut – Älä luota kehonkoostumusmittauksiin sokeasti – Työhaastattelu

Tähän kulminoituu valtavasti tunteita

Kuten olettekin, ainakin osa, instagramin puolelta nähneet, niin meille tuli eilen uusi perheenjäsen. Eiliseen ja tähän päivään on kulminoitunut niin paljon tunteita. Ikävää, rakkautta, läheisyyttä ja vaikka mitä. Pitkä odotus palkittiin vihdoin.

On tämä ollut pelottavaakin. Te ketkä ette ole blogiani aktiivisesti seuranneet, voitte lukea tämän tekstin. 

Tuon menetyksen jälkeen pitkään päällimmäisenä tunteena oli suru. Tämän jälkeen tuli tietynlainen helpotus ja ymmärrys sitä kohtaan, että loppujen lopuksi tehtiin oikea päätös. Lakun ei tarvinnut enää kärsiä kivuista, lääkkeistä ja leikkauksista. Tämän jälkeen me elettiin hetki muistoissa. Laku nousi joka päivä meidän puheissa esille. Pikku hiljaa huomasi, että sen kanssa oppi elämään ettei Laku ole enää mukana meidän arjessa.

Pelkoa meissä herättää se, että onko uusi pentu terve. En tiedä miten sellaisen kestäisi jos ei olisi. Haluan uskoa, että tuollaiset elämän päättävät sairaudet ei kuitenkaan ole niin yleisiä, että meidän kohdallemme toista osuisi, vaan eipä sitä koskaan tiedä. Edellisen kokemuksen vuoksi mä odotan kaikkea tässä pentuarjessa ihan uudella tavalla. Odotan sitä, että toi pissaa joka paikkaan, odotan sitä, että Luka roikkuu lahkeessa kiinni. Mä odotan sitä, että päästään yhdessä kävelylle. Mä odotan sitä, että joudun heräämään tuon rakkaan otuksen takia aikaisin aamulla ja viemään sen pissalle. Mä odotan ihan kaikkea. Jotenkin en usko, että edes ärsyttää mikään samalla tavalla kuin viimeksi. Nyt mä vaan arvostan kaikkea <3

Mutta nyt meillä on Luka. Koira jonka nimi ei meinaa kääntyä mun suussa. Väkisinkin ulos meinaa tulla aina Laku. Ajattelin jo, että joudutaan vaihtamaan nimeä, mutta päätin totuttaa suuni tuohon nimeen. Luka (meinasin kirjoittaa Laku) on tänään 8 viikkoinen. Käytiin se siis eilen hakemassa kasvattajaltaan. Ajettiin Helsingistä yhdessä Jyväskylään. Pysähdyttiin pissalle kolme kertaa ja joka kerta Luka teki pissan. Luka on selkeästi paljon enemmän varuillaan ja jännittyneempi kuin Laku. En tiedä onko nää luonne-eroja vai sitä, että kodit mistä koirat tuli oli niin erilaiset.

Ilta meni köllötellessä lattialla ja sit yritettiin nukkua. Luka nukkui kodinhoitohuoneessa, minä sohvalla ja mies patjalla kodinhoitohuoneen edessä, että pystyi silittämään Lukaa jos itku yllättäisi ja yllättihän se. Kolme kertaa. Tai pissa kai sieltä oli joka kerta tulossa kun nyyhkytys alkoi, mutta niin se vain nopeasti sitten hiljenikin. Me käytiin nukkumaan puolenyön aikaan, Luka meni jo yhdeltätoista. Mä heräilin pari kertaa ja sit lopullisesti viideltä. Mulla oli kello soimassa 05;40 koska edessä oli aamuvuoro ja ajattelin, että en kuitenkaan saa enää unta joten otan Lukan sohvalle, kun hereillä se oli kuitenkin. Niinpä me sitten vähän köllittiin kainaloikkain ennen kuin mun piti nousta ylös.

Poika ei oikein osaa vielä antaa pusuja. Ollaan kyllä kovasti opetettu pussailemalla sitä itse ja kyllä sieltä pikkuhiljaa alkaa pusuja tulemaan takaisinkin :)

Me ollaan niin onnellisia ja rakastuneita tuohon pieneen hauvavauvaan. Meillä on vielä yksi toive ja se toive on, että se olisi terve.