Pettäminen jättää jäljet

Aina.

Tämän tekstin kirjoittaminen jännittää ja ahdistaa kovasti. Tämä on niin henkilökohtaista. Siltikin jostain syystä teen tämän…

Ajattelin joskus kaksi vuotta sitten, että olisin täysin yli mun edellisestä suhteesta ja siitä kuonasta jota kannoin jonkun aikaa mukana.  Näin jälkikäteen, useampi vuosi myöhemmin, mietittynä en ymmärrä miten mun ystävät ovat jaksaneet noina aikoina kuunnella sitä mun tuskaa ja itkua, mitä aina vähän väliä kävin läpi. En tiedä miten olen itse jaksanut ja pysynyt tolkuissani tuona aikana, mutta tässä sitä ollaan.

Kun pettäminen tuli julki

Tosiaan, tämä edellinen suhteeni, joka oli aika pitkä, sisälsi pettämistä. Sitä ei tapahtunut vain kerran, sitä tapahtui useasti. Joka kerta annoin anteeksi. Anteeksi antaminen ei ollut helppoa, enkä tiedä pääsinkö pettämisistä koskaan yli. Annoin silti anteeksi. Kunnes tuli taas uusi tilanne eteen. Erosimme aina välillä ja sitten palasimme yhteen. Erot kestivät korkeintaan kuukauden ja yleensä olimme tuonakin aikana yhteyksissä.

Ensimmäinen kerta tuli täysin yllättäen minulle. Huijasin tätä ex- miestäni papa-kokeen jälkeen, että siitä oli löydetty jotain. Mieheni meni vaikeaksi ja halusi kertoa minulle jotain. Olimme tuolloin eri kaupungeissa, joten hän kertoi asian minulle puhelimessa. Hän kertoi, että oli pettänyt minua. En voinut uskoa korviani. Minähän vain huijasin! Ei papa-kokeessa ollut mitään!

Suutuin tuosta silmittömästi. Löin luurin ja tietenkin sain heti perään useita viestejä joissa oltiin kovin pahoillaan ja pyydettiin anteeksi ja, että anna vielä mahdollisuus. Jossain välissä vastasin puhelimeen ja sovimme, että selvitämme asian tai ainakin yritämme selvittää. No niinhän me sitten tehtiin. Mies oli oikeasti todella pahoillaan. Hän lupasi ja vannoi ettei mitään tällaista tule enää tapahtumaan.

Kunnes…

No tapahtuipa kuitenkin. Kun seuraava pettäminen tuli julki, oli mun epäilykset jo heränneet sitä ennen. Puhuin epäilyksistäni miehelleni ja mieheni vannoi aina ensi alkuun ettei mitään ole tekeillä. Jos epäilin konkreettisesti jotain naista, mies saattoi sanoa, että hän olisi viimeinen nainen maailmassa kenen kanssa koskaan tekisi mitään. Ei kuulema tarvitsisi huolehtia. Noh, tein sen mitä ei koskaan pitäisi tehdä ja menin erään kerran luvatta toisen puhelimelle. Sieltä paljastui vaikka mitä. Oli useita naisia ja juurikin näitä naisia keitä jostain syystä aloin aina epäilemään.

Menin shokkiin järkytyksestä. Mies suuttui lähinnä siitä, että olin mennyt hänen puhelimelleen. Tämän jälkeen vasta keskittyi taas selittämään jotain ympäri pyöreää. Meni aikansa ennen kuin lepyin ja annoin jälleen anteeksi. Erosimme tässä välissä jälleen ja muutimme jopa erilleen. Suhteemme jatkui kuitenkin jonkun ajan päästä. En halunnut päästää irti tuosta ihmisestä vaikka hän oli minua kohtaan aivan paska.

Kaikkein eniten vihasin näitä naisia. Vihasin heitä ketkä olivat mieheni kanssa pelehtineet. Se oli heidän vika! Ymmärrän, että olen syyttänyt heitä täysin suotta, tavallaan. Ei ole heidän vika, että varattu mies pettää. Mulla oli mielikuvissa niin vahvasti se, että tämän miehen kanssa menen joskus naimisiin ja saan lapsia. En halunnut luopua tuosta mielikuvasta. Sivulliset naiset vaan yrittää pilata meidän suhteen. Meillä meni aina anteeksi annon jälkeen hetken aikaa hyvin. Mies oli hyvä ja rakastava. Sitten asiat aina vähän kerrassaan muuttui. Luottamus meidän välille ei varmaan koskaan palannut täydellisesti. Kun uusi pettäminen tuli esille, niin jotain varmasti särkyi aina vähän kerrassaan siten, ettei se enää koskaan korjaantunut.

Muistan suhteen loppuvaiheessa ajatelleeni edelleen, että jos haluan olla tuon ihmisen kanssa, minun on vain hyväksyttävä kaikki nuo hänen piirteensä, näitä tilanteita nimittäin tuli vielä muutamia julki. Muistan kun mietin sitä, että mun on vain hyväksyttävä nämä asiat. Muistan missä olin. Muistan sen kesäisen iltapäivän ja ne koivut ympärilläni, kun talutin pyörääni ja mietin. Mun pitäisi vaan sopeutua ja hyväksyä nämä asiat. Meidän suhteemme nyt vaan oli tuollainen, pettäminen oli osa suhdetta.

Peli poikki, onneksi

Jossain vaiheessa hän itse varmasti ymmärsi myös, ettei voisi jatkaa enää noin. Hän vihelsi pelin poikki. Tuon jälkeen itkin aivan valtavasti ja aika pitkään. Luulin etten selviä erosta ja etten pärjäisi yksin. Se oli kuitenkin ainut järkevä teko minua kohtaan minkä mieheni teki ja olen siitä kiitollinen. Minusta ei yksin olisi ollut tuohon päätöksen tekoon.

Itsetuntoni oli, kuten kuvitella saattaa, aivan pohjamudissa. Muistan kun muutin eron jälkeen vuokrayksiööni. Minulla ei ollut mitään. Ei kattilaa, ei sänkyä ei mitään. Tai no, oli minulla omat vaatteet ja mun kissat. Siitä sitten pikkuhiljaa aloin kasaamaan elämääni, kotia ja itseäni. Pala palalta, pikkuhiljaa. Ystävät auttoivat valtavasti, siitä olen ikuisesti kiitollinen.

En ymmärrä miten olen jossain vaiheessa mennyt siihen pisteeseen, että olen vain antanut anteeksi kaiken sen mitä kävimme läpi tuossa suhteessa. Mietin joskus, että olisinko antanut anteeksi jos mieheni olisi ollut fyysisesti väkivaltainen? Siihen en osaa vastata. Joskus vastaukseni olisi ollut ehdoton ei, en olisi antanut anteeksi, mutta jos anteeksi antaa tuollaisen henkisen pahoinpitelyn, niin ei se enää kovin paljoa eroa fyysisestä. Pettäminen on henkistä pahoinpitelyä, etenkin jos se tapahtuu useammin kuin kerran.

Aurinko alkoi vihdoin paistamaan

Muistan ne hetket kun pystyin ensimmäisiä kertoja omassa pienessä yksiössäni olemaan onnellinen. Tunne siitä, että selvisin oli uskomaton. En tarvinnut toista ihmistä kannattelemaan minua. Aloin pikku hiljaa uskomaan itseeni ja siihen, että olen ihan hyvä juuri tällaisena.

Se tunne oli hirveä, kun luottamus meni ensimmäisen kerran. Sitä uskoi toiseen ettei hän koskaan haluaisi minua tuolla tavoin loukata. Se luottamus oli murentunut ihan tuosta noin vaan. Jossain vaiheessa uskoin, ettei ole ihmisiä ketkä eivät pettäisi. Kaikki pettää. Ympärilläni tapahtui paljon pettämistä. Sellaisetkin ihmiset petti joista sitä ei olisi koskaan uskonut. Ei ole enää olemassa uskollisuutta ja uskoni uskollisuuteen oli hetkellisesti jo mennyttä.

En tiedä miten pääsin pettämisistä yli mutta pääsin. Tiedän sen, että nykyinen suhteeni on aika-ajoin nostanut noita muistoja ja pelkoja mieleeni. Olen onneksi pystynyt puhumaan peloista mun rakkaalle miehelle. Ajoittain olen mustasukkainen, aivan turhaan. Tiedostan, että nuo puuskat tulevat menneisyyteni takia esiin. En saisi tuoda vanhan suhteen huonoja asioita uuteen suhteeseen, mutta ajoittain se on vaikeaa vaikka sitä vastaan taistelen.

Joten kyllä, pettäminen jättää jäljet mutta uskon siihen, että oikean kumppanin kanssa nuo jäljet on mahdollista häivyttää pois.

En tiedä mistä tämä teksti kumpusi. Jostain syystä minulla on ollut hetken aikaa tunne, että mun pitää päästä kirjoittamaan tästä. Ehkä tämä on jonkinlainen piste iin päälle. En tiedä. Se on hullua mihin kaikkeen ihminen voi alistua, mutta mulla on kaikki hyvin nyt.

Ehkä haluat lukea myös nämä:

💜 Parisuhde peilaa minua itseä

💜 Mustasukkaisuudesta

Mustasukkaisuudesta

Moneen parisuhteeseen kuuluu mustasukkaisuuden tunteet. Joillain ne ovat vahvemmin esillä ja toisilla mustasukkaisuus on hyvin hillittyä. Itse olen nähnyt mitä mustasukkaisuus voi pahimmillaan olla. Se on täydellistä luottamattomuutta, epäilyä, itkua, riitelyä, huolta siitä, että voinko luottaa.

Olen myös itse ollut mustasukkainen. Minulla on takana pitkä parisuhde, aloimme seurustelemaan 18 vuoden iässä ja epävarmuus itseä kohtaan oli noihin aikoihin huipussaan. En luottanut itseeni ja kun en luottanut itseeni, en voinut uskoa, että toinen oikeasti halusi olla minun kanssani. Syntyi epäilyksiä ja riitoja. Olin hyvin mustasukkainen yhdessä vaiheessa.

Rakastaako silloin ollenkaan jos ei ole yhtään mustasukkainen?

Epäilykseni eivät kaikki olleet aina ihan turhia ja tämä taas tietysti ruokki mustasukkaisuutta vielä enemmän. Siitä tuli oravanpyörä josta oli erittäin hankala päästä pois. Lopulta suhde meni siihen pisteeseen, että pettäminen parisuhteessa astui esiin. Tämän jälkeen ei kenelläkään ollut enää hyvä olla suhteessa ja mustasukkaisuus leijui mustana sumuverhona elämässä jatkuvasti.

Jossain vaiheessa elämääni kuitenkin rakensin itselleni hyvän itseluottamuksen. Se oli varmasti sitä aikaa kun elin yksin. Kun huomasin, että pärjään tässä elämässäni myös ilman toista osapuolta, pystyin alkaa käsittelemään mustasukkaisuuteni tunteita itseni kanssa. Mistä ne kumpusivat? Oliko minussa vikaa, olinko huono? Enkö minä riitä?

Kuitenkin, onneksi tulin siihen lopputulokseen, että olen hyvä. En ansaitse pettämistä. Jos joku toinen aikoo pettää, ei se poistu sillä, että murehdin ja stressaan ja epäilen sitä etukäteen. Ei auta olla mustasukkainen, sillä se pahimmillaan voi ajaa toisen vaan kauemmaksi itsestä. Kun elin yksin, mietin, että sitten jos joskus löydän itselleni jonkun en aio olla mustasukkainen. Jos hän löytää paremman ja lähtee, niin on tarkoitettu. Mustasukkaisuus ei ainakaan ole ratkaisu asiaan.

Voi kunpa tuon vaan muistaisi aina…

Jouduin kokemaan paljon pahaa suhteeni aikana. Se jätti minuun jälkiä ja nämä jäljet aiheuttavat minussa vielä joskus tiettyjä toimintamalleja. Olen huimasti jättänyt taakseni asioita, menneet on todellakin menneitä mutta silti tulee hetkiä kun tiedän, että miksi jokin asia herättää minussa negatiivisia tunteita ja alan, joskus jopa huomaamatta toimimaan entisten mallien mukaan.

Kuitenkin kumppaniin täytyy pystyä luottamaan. Jos ei ole luottamusta, ei ole mitään.

Tietyllä tapaa kuitenkin haluan ainakin itse, että kumppanit ovat terveellä tavalla mustasukkaisia toisistaan. Pitää olla kiinnostunut kenen kanssa pyörii. Ihan kaikista pahinta olisi jos kaikki olisi ihan sama eikä mikään kiinnostaisi. Itse koen jopa tavallaan imartelevana sen jos mies osoittaa tietynlaista mustasukkaisuutta julkisesti.

Tällä hetkellä luotan kumppaniini täysin. Olen ajoittain mustasukkainen kyllä mutta tiedän ettei siihen todellisuudessa oikeasti ole tarvetta, se tunne vain ajottain kumpuaa jostain tuolta syvemmältä.

Mitä sinä ajattelet mustasukkaisuudesta?