Käyn salilla koska haluan näyttää hyvälle!

En tiedä onko nykypäivänä enää ok sanoa näin ja vieläpä ääneen. Kauhean ulkonäkökeskeistä vai mitä? Ulkonäkökeskeisyys on out. Olen aina ollut sitä mieltä, että liikunta ja urheilu nostaa itsetuntoa. Itsetunto nousee monesti jo ihan siitä fiiliksestä kun puet treenivaatteet päälle ja lähdet salille. Salin jälkeen lihakset on napakat ja paikat ei hölsky samalla tavalla kuin jos et treenaisi.

Se fiilis minkä hyvä treeni saa aikaiseksi tekee ihmeitä sun itsetunnolle. Uskon, että kaikki voi samaistua tähän. Arjen pienet murheet ja vastoinkäymiset ei tunnu yhtään niin suurille. Lisäksi sulla on hyvä fiilis itsestä, että hitto, mä tein sen! Tää tunne tulee varmasti osittain endorfiineista ja toi tunne ei kestä jollet treenaa ja liiku säännöllisesti.

Itselläni on nyt käynyt treenien kanssa silleen, että epäsäännöllisen treenauksen olen saanut käännettyä säännölliseksi. Käyn nyt salilla 3-4 kertaa viikossa. Salille lähteminen, siis kotona voi olla hiukan nihkeää, kun yleensä töitten jälkeen olen jonkin verran väsynyt. Kuitenkin olen tehnyt sen päätöksen jo mielessäni, että sinne salille lähden. Piste.

Muistelen usein mielessäni tuota hyvää oloa, jos on hankala saada itseään liikkeelle. Se auttaa ainakin mulla. Koskaan en ole yhtäkään treeniä katunut. Kerran muistan lähteneeni kesken treenin pois, koska treeni ei vaan kulkenut ja kaikki tuntui paskalle, mutta se on aika vähän jos miettii, että mäkin olen käynyt salilla jo useamman vuoden.

Pitkään jatkuneet epäsäännölliset treenit oli vieneet tehot mun kropasta. Nyt kun olen palaillut säännölliseen treenaukseen ( viis kiloa veks dieetti toimi oikein loistavasti tässä tarkoituksessa), olen pikkuhiljaa saanut kasvatettua tehoja salilla. Ensimmäiset treenikerrat salilla oli ihan hirveetä. Siis ne treenikerrat kun aloin jälleen käymään säännöllisesti tässä syksyn aikana. Kaikki liikkeet tuntui kauhealle ja voimia ei ollut. Sykkeet oli pilvissä ja heikotti. Silti vaan tein treenin. Tiesin, että siitä se kroppa tottuu taas. Nyt sitten eilen huomasin, että kroppa jaksaa jo ihan hyvin ja olen voinut tehdä jo paljon sellaisia liikkeitä mitä alkuvaiheessa en todellakaan olisi alkanut tekemään. Ei siis sillä ettenkö olisi oikeasti pystynyt tekemään, vaan siksi ettei salista olisi jäänyt paska maku suuhun. Kyykyt on esimerkki näistä liikkeistä. Sitä tietää mihin on joskus pystynyt ja alkuvaiheessa olisi kuitenkin tullut vertailtua itseänsä entiseen kyykky-minään. Nyt kuitenkin eilen uskaltauduin tangon alle ja ihan hyvälle leveät kyykyt tuntui :) Sumo-maastavetoakin olen jo hyvillä painoilla jaksanut tehdä. Näistä pienistä onnistumisista tulee hiton hyvä fiilis ja sen myötä sitä haluaa vaan lisää. Haluaa tuntea, että kroppa kehittyy ja kunto kasvaa. Nälkä kasvaa ns. syödessä.

Mua ei yhtään hävetä sanoa, että liikun osittain siksi, että näyttäisin hyvälle. Liikunta saa mun kropan voimaan hyvin ja kun mä voin hyvin, niin se näkyy myös ulospäin. Se näkyy hymynä mun kasvoilla ja kivuttomana kroppana. Liikunta on lääke ja sen minä allekirjoitan. Monet pääsisi eroon monista pienistä ja harmittomista polvikolotuksista, selkäkivuista yms jos vaan rasittaisivat kroppaansa. Meidän ruumiit kaipaa työtä. Ei meidän kroppaa ole tehty istumista varten. Nyt kun olen ollut tuolla poliklinikalla töissä muutaman viikon olen huomannut sen, että siellä etenkään ei tarvitse sitä omaa kroppaansa käyttää. Ainut liike mitä saa päivän aikana on se, että kävelet kahvihuoneeseen tai vessaan näin kärjistetysti. Mä olen koko ajan ollut varma, että saan veritulpan jalkaani siitä istumisesta ja aktiivisesti heiluttelenkin varpaita, nilkkoja ja jalkoja ylipäänsä kun istun sen 7-8 tunnin ajan.

Tosiaan, terveydelliset edut liikunnassa on suuret, kun mukaan otetaan itsetuntoa nostattava vaikutus, en ymmärrä miten jotkut jättää liikkumatta?! Jos liikunnan aloittaa ihan tyhjästä, liikkuminen tuntuu varmasti ihan paskalle. Sama paskafiilis oli tosiaan itsellänikin kun nyt aloitin säännölliset treenit, vaikka tyhjästä en aloittanutkaan. Salille piti mennä puoliväkisin. Menee kauan ( ei aina välttämättä ) ennen kuin saa ne ensimmäiset endorfiini huurut treenin jälkeen, jos niitä ei ole koskaan aikaisemmin saanut. Kuitenkaan mikään muu asia ei tuo mulle samanlaista hyvän olon tunnetta kuin hyvä treeni. Hyvä treeni vaatii sen, että sä teet kunnolla ja pyrit ottamaan kaiken irti siitä sun kropasta.

Rakastan mun kroppaa koska se pystyy tekemään salilla hienoja asioita. Työtä se vaatii ja aikaa, että kehityksen huomaa, mutta mulla on aikaa!

Pystytkö sä sanomaan, että rakastat sun vartaloasi?

Some luo epärealistisen minäkuvan

Mun mies kysyi eilen illalla minulta kysymyksen jota jäin pohtimaan. Kysymys kuului siten, että onko some hyvä vai huono asia? Mies odotti varmaan jotain helppoa kyllä-ei vastausta mutta en minä tuohon sellaista pysty antamaan.

Aiheen käsittely lähti liikkeelle siitä kun katsottiin illalla Armanin dokumentti somenuorista. Arman käytti eräässä lauseessa nimitystä somenatiivit. Tällä hän kuvasi lapsia ja nuoria, jotka ovat syntyneet tähän some-aikakauteen. Instagram, snäppi ja kaikki muut sosiaalisen median kanavat ovat ihan tavallisia näille tähän aikakauteen syntyneille. Ei tiedetä sitä, että ilman niitä on eletty vielä muutama vuosi sitten. Minä olen kovasti miettinyt sitä, että vaikuttaako sosiaalisen median parissa kasvaminen lapsiin ja nuoriin haitallisesti? Kun selaat päivät pitkät, pienestä pitäen instaa tai snäppiä ja näet vaan muiden ihmisten ”täydellistä” elämää ja kuvia. Vääristyykö  nuoren ajatusmallit? Luulevatko lapset ja nuoret, että aamupalapöydän pitäisi olla aina kuvauskelpoinen, kuten myös kodin. Kuvien perusteella myös kaikkien ihmisten pitäisi olla some-sopivia, kauniita ja virheettömiä. Vääristyykö nuorten minäkuva vertaillessa itseä muihin?

Vertailua, sitähän se some on

Huonolla itsevarmuudella varustetut nuoret ja insta, jossa julkaistaan vaan niitä parhaita hetkiä elämästä. Hmm… jos itse eläisin teininä nyt tätä aikakautta, uskoisin sen vaikuttavan muhun negatiivisesti. Ajattelisin liikaa sitä, mitä muut minusta ajattelee ja tahtoisin olla varmasti enemmän sellainen kuin joku toinen on. En takuuvarmasti haluaisi olla se minä itse. Jos saisinkin otettua itsestäni selfien joka olisi omasta mielestä ihan ok, niin julkaistuani sen vertaisin sitä vaan siihen kauniimman tyypin kuvaan ja ajattelisin todennäköisesti itsestäni jotain negatiivista.

Mua kauhistuttaa, että nuoret joutuvat kasvamaan tällaisessa maailmassa kuin mitä nyt eletään. Some on niin joka puolella. Jo ala-aste ikäisilla on älypuhelimet. Mä itse sain ekan puhelimen seiskalla. Siinä ei tietenkään ollut nettiä eikä kameraa. Siinä oli matopeli ja vaihdettavat kuoret joista olin maailman onnellisin! Nyt mun kummipojalla on oma instatili ja jätkä on vielä ala-asteella. Kuin näin hänen liittyneen instaan, laitoin samantien viestiä hänen vanhemmille, että kai tiedätte mitä poikanne puhelimella tekee. Joo tiedetään, oli vastaus. Niin, se on sitä nykyaikaa eikä kukaan halua jäädä ulkopuolelle, etkä sä vanhempana voi rajata sun lasta ulkopuoliseksi. Siitä saat vaan vihat niskaasi vaikka lapsesi parasta ajattelisitkin.

Armanin ohjelmassa puhuttiin miten ennen aikaan oltiin sosiaalisia. Silloin haettiin suosikin sivuilla kirjekavereita tuntemattomista. Niin, muistan itsekin olleeni kirjeenvaihdossa jonkun tytön kanssa. Kerrottiin toisillemme mitä oltiin tehty ja miten koulussa meni ja minkä bändin poika oli ihanin (no bäkkäreitten Nick ja Brian tietty!). Sitten tuli kiertokirjeet. Jos sä et saanut niitä, et ollut cool. Jotkut tytöt sai kiertokirjeitä enemmänkin. Kirje piti laittaa aina eteenpäin seitsemälle ja kirjeen alkuperäiselle aloittajalle piti laittaa kirje, että minne kaikkialle kirje oli levinnyt. Mä sain kerran tuollaisen kirjeen kaverilta ja olin ihan supertäpinöissä. Sitten ala-asteella ja taisi vielä yläasteellakin olla ne kiertovihkot. Vihkon omistaja kirjoitteli sivuille kysymyksiä, ja vihko kierteli luokkakaverilta toiselle ja sinne kerääntyi vastauksia ja viimeiselle sivulle terkut vihkon omistajalle. Se oli sitä sosiaalista mediaa silloin 90-luvulla.

Entäs he, ketkä eivät sovi siihen haluttuun muottiin?

Väkisinkin tulee mieleen ne ihmiset jotka eivät ole niitä jääkiekkojoukkueen suosittuja poikia tai kauniita pitkätukkaisia tyttöjä, joista kaikki tykkää. Instagram kuvat ovat varmasti aivan erilaisia eikä tykkäyksiä välttämättä tipu samalla tavalla eikä seuraajia ole monia satoja tai tuhansia. Oletko silloin huonompi? Et ole, mutta mitä nuoret itse ajattelee. Määritteleekö tykkäykset sen, kuinka suosittu ja haluttu olet myös somen ulkopuolella?

Kun muutettiin tänne uudelle asuinalueelle mun miehen kanssa, oli mahtava huomata, että täällä lapset leikkii ulkona ILMAN puhelimia. Siihen kiinnitti oikein huomion. Vaikka oli talvi ja kylmä, lapsia oli pihalla joka puolella. Se vaikutti normaalille. Toivon todella, että sitten jos joskus itsellä tulee olemaan lapsia, he saisivat myös rauhassa kasvaa lapsina, tehden sitä, mikä on lasten duuni, eli leikkien toisten ikätovereidensa kanssa.

Uskon some-stressin iskevän välillä myös vähän vanhempiin ihmisiin. Kesälomalta pitäisi päivittää Faceen ja Instaan. Pitäis miettiä kuvakulmia ja filttereitä. Mitä jos ei vaan jaksa ja ei jaa mitään? Oletko silloin tylsä ja vanha?

Joko teidän perheen lapset ovat somessa aktiivisia? Mitä mieltä siitä olette?

Ja tuohon mieheni kysymykseen. Mun mielestä some on hyvä sekä huono. Somella voi jakaa paljon hyvää ja tuoda toisille hyvää mieltä mutta vertailu somessa siitä kuka on tykätyin ja suosituin saa varmasti aikaan ulkonäköpaineita.