NAISTEN VÄLISESTÄ KATEUDESTA

Onko tätä ongelmaa ollenkaan miesten välisissä suhteissa? Ystävyydessä tai työpaikoilla? Osaako miehet olla kateellisia toisilleen vai onko miehet helposti vain kavereita, niin kuin meidän naistenkin pitäisi keskenään olla? Tämä ihmeellinen kulttuuri meidän naisten kesken tulee esille mitä erikoisemmissa tilanteissa. Sen on pakko johtua sukupuolesta, sillä monesti esimerkiksi miesten kanssa töitä tehneenä, ei tällaisia ongelmia yksinkertaisesti vain ole ollut.

Itse olen aina joutunut ”kärsimään” ennakkoluuloista. Ihmiset muodostavat mielipiteen tuntematta minua. Välttämättä ei olla edes juteltu, mutta monella on jo mielipide ja ajatus ja VARMUUS siitä millainen olen ihmisenä. Eikä kyse nyt siis ole vain pelkästään minusta. Tämän huomaa myös siitä, että miten toimitaan työyhteisöissä muita kohtaan. Puhalletaanko yhteen hiileen, vai keskitytäänkö vain itseemme. Yleensä ollaan laput silmillä vain omien asioiden kanssa, eikä enää huomata sitä, miten yhteistyöllä saataisiin homma paremmin haltuun ja kaikkien työtä ja kiirettä vähemmäksi.

Mutta ei. Mieluummin me naiset yritämme vain selviytyä ja jokainen vastatkoon vain itsestään ja omista tarpeistaan. MIKSI? Miksi me ei voida tukea toinen toisiamme. Poikkeus tähän on tämä Fitfashionin työyhteisö, eli me bloggaajat. Meillä on yhteinen Facebook ryhmä, jossa me kaikki bloggaajat voimme kysyä neuvoa, vinkkejä tai jakaa kokemuksia asioista liittyen tähän työhön. Tässä porukassa ei ole tällaista kateus-ongelmaa, vaikka ollaan samalla alalla kaikki. Päinvastoin. Me kaikki tuemme toisiamme, voimme pyytää tukea ja tiedämme sitä saavamme. Mikä meidän porukassa on sitten erilaista verrattuna tavalliseen työyhteisöön?

Monissa muissa työyhteisöissä tällaista toinen toisemme tukemista ei kuitenkaan tapahdu. Työyhteisöissä saattaa olla yksittäisiä ihmisiä, jotka olisivat valmiita toimimaan ja työskentelemään yhdessä, mutta enemmistö on niitä, jotka keskittyvät vain omiin asioihin ja omaan kiireeseen ja silloinhan yhdessä työskentely ei toimi.

Sitten se, että kuinka paljon me puhutaan pahaa toisistamme selän takana. Ensiksi ollaan niin kaveria kun ollaan yhdessä porukassa, mutta sitten kun tämä yksi lähtee porukasta pois, muuttuu ääni kellossa. En sano, että olisin täydellinen ihminen itsekään ja varmasti olen purkanut ärsytystäni ääneen muillekin, mutta sellaista kiusaamiseksi luettavaa pahan puhumista selän takana en ymmärrä. Me ollaan aikuisia ihmisiä, jos on joku ongelma niin mene puhumaan suoraan tai niele ongelmasi.

Tai jos joku saa jotain hyvää; vakipaikan töistä, palkankorotuksen tai mitä tahansa sellaista, mistä itsekin on haaveillut, niin sitten kaikki ei vaan voi vilpittömästi olla iloisia tämän toisen puolesta. Miten se on itseltä pois, vaikka toinen saa ja sinä et? Ehkä sinunkin aikasi on joskus ja silloin varmasti toivot, että muut pystyisi iloitsemaan sinun puolesta. Ylipäätään menestyminen, esimerkiksi työelämässä, vaatii aina kovaa duunia. Harva ihminen joka rikastuu tai saavuttaa jotain arvokasta elämässään, on saanut sitä ilman helvetin kovaa työtä. Mikä meitä naisia vaivaa?

Oletko sinä kohdannut kateutta?

 

OLLAANKO ME SAMALLA VIIVALLA KAIKKI?

Tämä on asia jota minä olen työurani aikana pohtinut itseasiassa todella paljon, jo opiskeluaikoina. Saako potilaat tasalaatuista ja etenkin tasa-arvoista hoitoa lääkäreiltä ja hoitajilta?

Se on kysymys jota jokainen terveydenhuoltoalalla työskentelevä ihminen voisi miettiä aina silloin tällöin. Lähinnä siis hoitajat ja lääkärit voisivat tarkastella omaa asennetta ja sitä kuinka kohtaa ihmisiä jotka tulevat erilaisista taustoista.

Välillä minusta tuntuu, että hoitoon ja siihen miten ihmisiin eli niihin potilaisiin suhtaudutaan muuttuu sen mukaan, millainen tausta tällä potilaalla on. Etenkin jos siellä taustalla on jotain psyykkisiä ongelmia, päihteiden käyttöä tai muuta elämän hallintaan liittyviä ongelmia. Minua henkilökohtaisesti ärsyttää aivan suunnattomasti ihmisten asenneongelmat tietynlaisia ihmisiä kohtaan. Mua ärsyttää se, että raportilla mulle luodaan potilaasta jokin mielikuva siitä millainen hän on. Se on tietenkin enemmän kuin sallittavaa ilmoittaa jos potilas on aggressiivinen tai muuten sellainen, että häntä täytyy varoa äkkipikaisuuden tai muun asian vuoksi, mutta jos raportilla sanotaan, että erikoinen persoona, niin mitä hoidollista näkökulmaa tällainen kommentti antaa minulle? Miten minä lähden tällaista erikoista persoonaa hoitamaan? Me jokainen tässä maailmassa ollaan jonkun silmissä erikoisia persoonia. Aina löytyy joku joka ajattelee myös minusta, että olen erikoinen persoona, hankala tai muuten omituinen.

Ei ole yksi eikä kaksi kertaa kun raportilla mulle on pohjustettu joskus jonkin potilaan olevan sitten tietynlainen. Tietenkin siitä tulee itselle sellainen olo, että hitsi, miten minä pärjään tämän ihmisen kanssa iltavuoron jos se kerta on niin erikoinen ja hankala. Joka kerta kuitenkin mennessäni potilashuoneeseen astun sinne täysin omana itsenä ja otan sen potilaan vastaan sellaisena kuin minä itse hänet kohtaan, ilman ennakkoluuloja. Kohtaan sen ihmisen sellaisena kuin kukin ihminen sillä hetkellä on. En mene huoneeseen ennakkoluuloineni vaan kohtelen jokaista potilasta arvokkaasti ja kunnioittavasti oli hän sitten narkomaani tai psyykkisesti sairas. Koska eihän he ole sen kummempia kuin kukaan muukaan meistä. Alleviivaan kuitenkin sen, että aina kaikki potilaat ei ole yhteistyökykyisiä eikä yhteistyöhaluisia. Silloin hoitajan on tällaisesta hyvä tietää.

Omaiset tuovat tätä eriarvoisuus ongelmaa myös esiin kun käyn heidän kanssaan keskusteluja. Monella omaisella on olo, että jos potilaalla on jokin tausta, sanotaan nyt vaikka juuri hankala psyykkinen sairaus, ei hoidon taso ole samanlaista kuin psyykkisesti terveellä kanssa kulkijallaan. He kokevat pomputtelua ja vähättelyä oireiden suhteen, ja tämä on siis omaisten kokemus hoidosta. Jos lääkärit miettisivät, että jos potilaana olisi vaikka oma äiti tai muu läheinen, tekisivätkö he samanlaisia päätöksiä hoidon suhteen kuin tälle laitostuneelle kroonisesti sairaalle psyykeongelmaiselle? Muuttuuko saatu hoito jos potilaana on korkeassa virka-asemassa oleva täysin asiallinen ja asioistaan perillä oleva potilas, joka osaa vaatia hoitoa? Pitääkö ihmisen ylipäätään joutua vaatimaan hoitoa? No se onkin sitten varmaan jo ihan eri asia.

Eri arvoisen kohtelun voi selittää asenneongelma, mutta myös varmasti omat pelot ja erityisesti pelko ja epävarmuus siitä ettei osaa tai tiedä kuinka esimerkiksi psyykkisesti sairas potilas kohdataan. Hoidon laiminlyöntiä sekään ei tosin selitä. Jokaisen potilaan tulee saada samanlaista hoitoa, oli sitten joku virkamies, korkeasti koulutettu tai alkoholisti.

Se miten erilaisia ihmisiä tämäkin maa kantaa päällään ei varmasti ole itsestäänselvää monellekaan meistä. Esimerkiksi millaisia ihmisiä on kotisairaanhoidon piirissä. Ihmiset asuu, on ja elää mitä erilaisimmissa oloissa. Ei ole olemassa oikeaa tai väärää tapaa olla ja elää, niin kauan kuin ei rikota lakia tai vahingoiteta muita tai muiden omaisuutta. Jossain periferiassa asuu vanhuksia joilla ei välttämättä ole juoksevaa vettä, ei kunnollista kotia eikä mahdollisuutta peseytyä. Voitteko kuvitella tällaista tapahtuvan Suomessa? Kyllä, sitä tapahtuu.

Mun mielestä on äärettömän mielenkiintoista keskustella näistä aiheista. Kuulla ihmisten mielipiteitä ja kokemuksia. Olisiko sinulla jotain sanottavaa tähän aiheeseen?

Kuvat: Unsplash.com