Parisuhde peilaa minua itseä

Voitko sitten aina käytön jälkeen täyttää kastelukannun, että vesi on hapettunutta kun seuraavan kerran kastellaan kukkia…

…Sanoin minä eräs päivä miehelleni. Seuraavan kerran kun kastelin kukkia kastelukannu oli tyhjä. Hups! Muistelin, että itse taisin edellisen kerran kastella kukat…Todellisuudessa asia menee niin, että mies kyllä muistaa minun ohjeet ja minä en.

Parisuhde tekee kyllä hyvää ihmiselle. Parisuhde on kuin peili. Jos teet jotain jollain tapaa, niin saat hyvin nopeasti nähdä oman itsesi. Jos siis vain tajuat avata silmät ja ymmärrät tarkastella omaa käyttäytymistä. Minä olen kyllä havahtunut, monta kertaa.

Olen tämän nykyisen parisuhteen aikana jälleen kasvanut hirveästi. Olen joutunut kohtaamaan ongelmakohdat omassa itsessäni ja omassa käytöksessäni. Parinvuoden sinkkuajan jälkeen ajattelin korjanneeni yksikseni ongelmakohdat itsestäni pois. Ajattelin, että nyt osaan olla hyvä puoliso toiselle, jos jonkun tapaan. Sitten kun lopulta tapasin, huomasin, että olen ihan keskeneräinen. Mieheni on mahtava ja kestää kyllä minun opettelun. Mieheni on myös siitä mahtava, että hän osaa puhua, jos minä vain maltan kuunnella. Aina minullakaan ei ole tarve inttää vastaan, vaan voi sanoa, että niin, olet oikeassa kulta. Ei minun tarvitse olla aina oikeassa.

”Kaikki, joka meitä toisissa ihmisissä ärsyttää, johtaa oman itsemme ymmärtämiseen.”
-Carl Gustav Jung-

En minä nalkuta ainakaan

Harva nainen haluaa myöntää sitä, että nalkuttaa. Mä nalkutan kyllä joskus, joo ja hävettää myöntää se. Olen ajatellut, että enhän minä nalkuta mutta perkele, kyllä minä teen sitä. Huomauttelen paidoista tuolien selkänojilla, vaikka toinen on juuri siivonnut auton. En keskity siihen mitä toinen tekee, vaan siihen mitä toinen on jättänyt tekemättä. Ihan tyhmää. Ihan tyhmää etenkin silloin kun tajuaa sen, että miten on toiminut. Kun tottuu liian hyvään, sitä sokeutuu sille hyvyydelle ja huomaa vaan ne huomautettavat asiat, joilla ei ole oikeasti enää mitään merkitystä. Asioita alkaa pitää itsestäänselvyytenä. Tietenkin mieheni siivoaa auton mutta kyllä hänen täytyy korjata nuo vaatteet pois lojumasta myös. Mitä merkitystä minun hyvinvoinnille on sillä, että mies on jättänyt paidan tuolin selkänojalle, jonka hän kaiken lisäksi korjaa siitä pois yleensä päivän sisällä? Ei mitään merkitystä, paita voi ihan hyvin olla siinä.

Ihan tyhmää. On niin paljon helpompaa sanoa sille toiselle, et hei voisitko tehdä jotain tolle paidalle, kuin sanoa minulle itselleni, et relaa vähän ja sano kiitos kun toinen on tehnyt kuitenkin jotain hyvää. On tuskaista huomata välillä se, että vaadit toiselta ihan liikaa, etkä itse ole tyytyväinen mihinkään vaan vaadit vaan enemmän.

Onneksi näihin asioihin havahtuu aika ajoin. Haluan ennemmin olla kiitollinen siitä mitä toinen tekee, en tyytymätön. Haluan positiivisuutta negatiivisuuden sijaan. Se kai se on lähtökohtaisesti kaiken tarkoitus, tai niin ainakin haluaisin asioiden olevan. Mä en ole täydellinen mutta mä voin oppia. Oppia omasta itsestäni, en toisesta mutta toisen avulla. Siitähän se kaikki muutos lähtee, halusta olla parempi.

Amiskan papereilla korkeakouluun?

Kyllä vain! Minä olen tavallinen amis, joka on päässyt ammattikorkeakouluun ammattikoulun papereilla, eli minulla ei siis ole lukiota takana. Itse olin aikoinaan haaveet sairaanhoitajan ammatista jo haudannut koska ajattelin, ettei korkeakouluun mennä amiskan papereilla, etenkin kun en ollut käynyt edes lähihoitajan tutkintoa alle, vaan olin pelkkä leipuri-kondiittori.

Kuitenkin haave sairaanhoitajan ammatista kyti sisälläni niin voimakkaasti, että minun oli pakko yrittää. Yritinkin ja sain kutsun pääsykokeisiin. Jo se oli voitto minulle. Päätin siinä vaiheessa, että koska sain mahdollisuuden, eli kutsun pääsykokeisiin, tätä en tulisi munaamaan. Aloin harjoittelemaan pääsykokeita varten matematiikkaa ja kertailin ruotsia ja englantia. Tiesin, että muut osiot kyllä hoidan. Meillä pääsykokeissa oli matematiikan, enkun ja ruotsin tehtävien lisäksi ennakkotehtävä jossa piti kertoa miksi haen sairaanhoitajaksi, se oli helppo. Pääsykokeisiin kuului myös ryhmä- ja yksilöhaastattelu.

Pääsykokeet

Muistan kun olin aivan viimeisten joukossa iltapäivällä ketä haastateltiin yksilöhaastatteluissa. Olin siis ehtinyt jännittää koko päivän. Menin kuitenkin haastattelutilanteeseen päättäväisesti ja itsevarmasti. Tiesin mitä halusin näyttää itsestäni ja tiesin, että halusin tuolta napata itselleni opiskelupaikan. En juurikaan muista mitä haastattelussa kysyttiin, mutta muistan sen kun selitin sitä miten oikeasti haluan tämän opiskelupaikan 110%:sti ja enemmänkin. Tähän haastattelijat vaan tuumasi, että kyllä sen heti sinusta näki kun tähän huoneeseen tulit, että sinusta huokuu niin kovasti halu ja tahto, että se täyttää tämän koko huoneen. Olin vaan, että no hyvä :D

Niin siinä vaan kävi, että sain kirjeen kotiini, että minut on valittu opiskelemaan Joensuun (nykyiseen Karelia) ammattikorkeakouluun, hoitotyön koulutusohjelmaan. Se päivä oli ikimuistoinen. Voin rehellisesti sanoa, että itkin kun sain tiedon valinnasta. Ne kyyneleet oli onnen kyyneleitä. Silloin täyttyi yksi minun elämäni suurimmista unelmista.

Muistan koulun ensimmäiset viikot hyvin, kun tunnit alkoi aina itsensä esittelykierroksella. Piti kertoa mistä tulee, millainen koulutausta jne. Olin ainut kuka sanoi, että amiskasta tullaan, ja ei, en ole edes lähihoitaja. Opettajien ilmeet oli välillä mielenkiintoisia. Ei sitä varmaan hirmu usein siis tapahdu, että ammattikorkeakouluun tai sairaanhoitajaksi lähdetään opiskelemaan ilman lukion papereita.

Lukion käyneillä on paremmat pohjat

Se on kyllä totta, että ammattikoulun käyneillä on hiukan erilaiset valmiudet kuin lukion suorittaneilla. Ammattikoulussa opinnoissa keskitytään siihen oman alan oppimiseen, niin matematiikan kuin esimerkiksi kieltenkin osalta, pitää osata leipoa ruotsiksi, ei tarvitse selviytyä yleisesti kielellä. Meillä riitti ammattikoulussa oman alan sanaston hallinta :D Näistä taidoista ei sitten olekaan hirveästi hyötyä hoitoalan opinnoissa korkeakoulussa, tai juuri missään muussakaan koulutuksessa tai tosielämän tilanteessa.

Niin vain kuitenkin selvitin tieni läpi opintojen. Sairaanhoitajaksi opiskellaan kolmessa ja puolessa vuodessa tällä hetkellä, jos siis etenee normaalia tahtia opintosuunnitelman mukaan. Olen kuitenkin erittäin vahvasti sitä mieltä, että koulutuksen saisi tiivistettyä vaikka kolmeen vuoteen, jollei jopa sen alle. Muistan erään kevään joka meillä oli tosi tiukka. Tenttejä oli ainakin viisi samalla viikolla ja miljoona eri muuta juttua painoi yhtä aikaa päälle. Tämän vastapainoksi meillä oli seuraava syksy sitten tosi löysää. Tuona aikana itse tein töitä. Koulussa tuntijaot olivat sellaisia, että tunteja oli ripoteltu päivään miten sattuu. Hyppytunteja oli ja samoin tuntien peruutuksia. Eräs surkuhupaisin tunnin peruuntuminen oli se kun anestesialääkärin piti tulla ohjaamaan meille kanylointeja heti aamusta. No me odoteltiin ja odoteltiin. Opettaja odotteli samalla tavalla. Kului melkein tunti ennen kuin saimme lääkärin kiinni ja hän kertoi, ettei ole tulossa ollenkaan. Kiva. No me sitten käytiin aihe teoriassa läpi eikä siis harjoiteltu kanylointeja koulussa ollenkaan. :D

Ensimmäisen kerran minä pääsin kanyloimaan leikkaussaliharjoittelussa. Sanoin potilaalle ja ohjaajalleni, että en sitten ole tehnyt tätä koskaan ennen, ihan vain varmuuden vuoksi ja jännitysmomentin kohottamiseksi. Onneksi sain kanyylin ekalla uimaan paikoilleen. Kyllä ne siellä harjoittelussa ihmetteli, miten noin oleellinen aihe voidaan vaan jättää kokonaan harjoittelematta koulussa. Onneksi sitten olen työssäni päässyt paljon kanyloimaan ja voin nykyään sanoa olevani siinä ihan hyvä. Mielestäni jos opintosuunnitelmassa lukee jotain ja joku tietty asia pitäisi käydä käytännössä ja teoriassa läpi koulussa, ei sitä pitäisi sivuuttaa vain sen nojalla, ettei lääkäri nyt tänään päässytkään paikalle teitä ohjaamaan. Vastaavia esimerkkejä oli miljoonasti.

Mutta takaisin aiheeseen.

Ammattikoulun todistus ei ole este esimerkiksi jos haluaa sairaanhoitajaksi, olenhan itse elävä esimerkki siitä. Muutenkin minun mielestäni papereilla kuin papereilla pitäisi opiskelupaikan aueta, jos vain osoitat kykysi pääsykokeissa. Pääsykokeissa ei pitäisi puoltaa hakijoita sen perusteella mikä koulutustausta heillä on.

Mitä mieltä tästä? Onko ruudun sillä puolen muita, jotka ovat edenneet opinnoissaan ammattikoulun papereilla esimerkiksi juuri ammattikorkeakouluun?