Mistä tietää, että alkaa olla vanha?

Välillä sen huomaa ihan arkisissa toimissa, että on vanha. Vaikka mulla on nuorempi mies, niin sekin alkaa olla jo vanha :D Enää sekään ei lohduta mua tässä tilanteessa!

Itsellä ensimmäisenä esimerkkinä tulee mieleen se kun painaa kytkimen pohjaan, niin vasen polvi aina naksahtaa. JO-KA KER-TA! Uskomatonta! Näin ei varmasti olisi käynyt muutama vuosi sitten. Nivelet paukkuvat liikkuessa muutenkin, etenkin äkkikäännökset, ne on pahoja :D

Kun harhaudut PRISMASSA naisten vaateosastolle ja ihan tosissasi harkitset ostavasi jotain Prisman valikoiman vaatetta. ONNEKSI mies on nuorempi ja järkevämpi ja tuli väliin ja sanoi, että ethän sä nyt helvetti PRISMASTA osta vaatteitasi :D

Nykyajan nuoriso. Niin, puhut nykyajan nuorisosta, koska sä itse kuulut siihen menneen ajan nuorisoon. Enää edes hyvällä tahdollakaan susta ei voisi puhua, että kuuluisit nuorisoon. Tai no jos vertaa johonkin seitsemän- tai kahdeksankymppisiin. Kyllähän he susta puhuu vielä nuorisona. Lohduttavaa.

Kotona radiokanavaksi on valikoitunut Radio Nova. Tää ei varmaan tarvitse sen enempää selittelyjä.

Kun Audi on vaihtunut Volvoon. Se kun on niin tilava ja vähäkulutuksinen auto se Volvo. <3

Kun hämmästelet sitä miten jo -99 vuonna syntyneet voi olla täysi-ikäisiä tänä vuonna. Nehän on vielä ihan lapsia.

Kun heräät ja poskessa on hirmuiset painaumat. Eikä ne häviä siitä ihan hetkessä. Ei enää iho oo niin silkkisen siloinen kuten silloin joskus nuorempana.

Ne krapulat. Ne on näin vanhempana aivan kaameita. Ei nuorempana vaan.

Kun et kestä enää kaikkia huvipuistojen laitteita. Viikinkilaiva on ehdoton nou-nou. Jopa leikkipuiston keinu on nou-nou. Pää ei vaan kestä enää sitä edestakaista liikettä :D

Töissä tauoilla et juttele työkavereiden kanssa enää menneen viikonlopun tapahtumista ja seikkailuista, vaan valittelet miten oot ollut kipeä tai sitten kuuntelet muitten lapsi-tarinointia.

Varma merkki, että olet jo ainakin melko vanha on se jos pystyt sanomaan, että ”ennen” tai ”minun nuoruudessani” kaikki oli paremmin.

Nuorempana, siis joskus 18-23 vuotiaana ja joskus sitäkin vanhempana värjäsin tyvikasvun aina itse kotona, omassa pikku kotikampaamossa. Nykyään sellainen ei tulisi kuuloonkaan :D Ei sillon aiemmin ollut rahaa eikä niin väliäkään :D

40 vuotiaat ei enää näytä eikä ole niin vanhoja ja ikäloppuja kuin mitä kakskytvuotiaana ajatteli heidän olevan. Ja mitäs sitten, kun tajuat, että sulla itselläsi on vähemmän vuosia sinne nelkytvuotiaaksi kuin kakskytvuotiaaksi. EI HELVETTI :D

Huh huh! Aika juoksee niin älyttömän nopeasti, ettei perässä meinaa pysyä. Onneksi oma mieli on nuorekas ja sellaisena toivon sen pysyvänkin. Tuokin kai on joku vanhuuden merkki, kun yrittää selitellä itselleen, että on mieleltään nuori :D Mutta kun mä olen! On minussa vielä paljon samaa kuin mitä oli kahdeksantoistavuotiaana tai kaksvitosena. Rakastan edelleenkin hyviä bileitä, rakastan spontaaniutta ja mua kiinnostaa se miltä näytän (vaikka kuljenkin töihin aina rytkyissä :D). Me haaveillaan mun miehen kanssa Volvon sijasta jostain tehokkaasta autosta ja sellainen vielä joskus ostetaankin. Ja vielä aika-ajoin naamaan ilmestyy finnejä myös niiden ryppyjen lisäksi. Eikös se ole aika nuorekasta :D

Pystyttekö te samaistumaan näihin fiiliksiin?

Ihanaa maanantaita te kaikki ihanat, vanhat ja nuoret <3

Vastoinkäymiset vahvistaa

Mistä sekin johtuu, että aina töissä kun olet jäämässä pidemmille vapaille tai lomalle, niin se viimeinen työvuoro ennen vapaita on jotenkin erityisen kaaos? Kuten eilenkin kun mulla oli tiedossa kolmen päivän vapaat.

Potilaita siirtyi toisilta osastoilta ja tuli ensiavusta. Etenkin ensiavusta tulevien potilaiden hoito, se lähtee niin pohjalta liikkeelle, että siihen saa kulumaan älyttömästi aikaa. Eikä tarvitse mitään kummempaa illasta edes sattua kun pakka alkaa nopeasti leviämään käsiin. Eilen iltavuorossa oli sellainen olo, ettei koko vuoron aikana oikein kerennyt hypätä kärryihin kunnolla kyytiin, kun poni veti täyttä laukkaa heti alusta lähtien.

Onneksi loma on vielä edessä!

Sardinian lomaan on nyt tänään 25 päivää aikaa. Minulla on lisäksi aamukampa jääkaapin ovessa ja se näyttää, että loman alkuun on 14 työpäivää. Viime viikon lomapätkä ei ollut kyllä lomaa miltään kantilta tarkasteltuna. Odotan niin paljon tätä seuraavaa lomapätkää. Ei sekään ole kuin reilut kaksi viikkoa, mutta on se jo varmasti enemmän lomaa kuin tämä edeltävä viikko ja toivottavasti paljon stressittömämpää aikaa.

Elämässä on sattunut ja tapahtunut tänä keväänä ja kesänä niin paljon vastoinkäymisiä, että alkaisi jo riittää meidän osalta. Ollaan miehen kanssa mietitty, että mitä pahaa me ollaan tehty kun meidän kohdalle tuntuu sattuvan kaikenlaista paskaa jatkuvalla syötöllä. Aina kun selvitään yhdestä vastoinkäymisestä, niin toinen odottelee jo nurkan takana. Ja ennen kuin kukaan ehtii tulla sanomaan, että ollaan sentään hengissä ja kummallakaan ei ole mitään vakavaa sairautta, esimerkiksi syöpää, että miten kehdataan valittaa kun jollain asiat on kuitenkin huonommin, niin valitetaan silti. Tottakai, asiat asetellaan mittakaavoihinsa ja ollaan onnellisia siitä, että ensiksi vain auto levisi ja tämän jälkeen tukka paloi paskaksi. Alkukesästä sitten ihana koiranpentumme alkoi oireilla ja kaikkien paranemistoiveiden jälkeen Laku piti lopettaa parin kuukauden sairastelun jälkeen ja samoihin aikoihin myös seniori kissaneitimme Nelli lähti kissojen taivaaseen. Kyllä, asiat varmasti voisi olla huonomminkin, mutta silti. Kaiken lisäksi nämä vastoinkäymiset ovat hiukan koetelleet parisuhdettamme. Jokainen päivä ei ole todellakaan ollut vaaleanpunaista hattaraa, vaan joskus on ollut hyvin mustia myrskypilviä ja kirosanoja. Asiat siis voisi olla huonomminkin, mutta kyllä tässäkin on ollut kerrakseen.

Usko, toivo ja rakkaus

Usko tulevaisuuteen on kuitenkin vahva ja asioilla on tapana järjestyä, tähän olen yrittänyt aina uskoa. Haluan uskoa myös siihen, että asioilla on syynsä miksi mitäkin tapahtuu. Laku jätti ainakin jälkensä minuun. Laku oli aina iloinen, vaikka oli huono päivä ja kipuja, niin Laku ei antanut sen vaikuttaa siihen miten se kohteli ihmisiä ympärillään. Haluan pyrkiä samaan. Ei ole syytä kiukutella muille vaikka elämässä tulisikin välillä kuraa niskaan ja asiat ei menisi helpoimman kautta. Elämä on ihan liian lyhyt siihen, että kiukuttelee.

Koti, kuten olen jo sanonut aiemmin, on nyt hirvittävän tyhjä ja hiljainen, jopa hiukan ahdistavan hiljainen. Laku pyörii mielessä monta kertaa päivässä. Nyt ei ole enää tullut kyyneleitä, vain lähinnä ikävän tunteita ja hymyä, kun muistelee kaikkia niitä asioita joita kuitenkin ehdimme Lakun kanssa tehdä, nähdä ja kokea parin kuukauden aikana.

Silti kaiken tämän jälkeen, vaikka olo tuntuu heikolle ja satutetulle, uskon, että ainakin yhdessä mieheni kanssa olemme vahvempia ja tästä on vain suunta ylöspäin.

Miten sinä selviydyt elämän mukana tuomista vastoinkäymisistä?