Ärsytyksiä työelämästä

Pitäisi olla kiitollinen, että on töitä. Ei saa ärsyttää! Monelle tuntuu olevan punainen vaate se, että omasta työstään välillä ärsyyntyy ja sen sanoo ääneen. En voi olla vähemmistössä siinä suhteessa, että me eri alojen ihmiset ärsyynnymme joskus työssämme. Vaikka ärsyynnyn töissä joskus, niin silti rakastan työtäni suuresti, usko tai älä.

Eräs lukija käytti sanaa potilasviha, kuvatessaan sitä miten minä puhun työstäni. :D Selkeästikään ihminen ei tunne minua, tai jos tuntee niin hänellä on jotain muuta hampaankolossa minua vastaan (VIHAA :D). Nimittäin se kuka tuntee minut, tietää myös sen miten nautin työstäni sairaanhoitajana. Hän kuka tuntee, tietää, että nautin eniten siitä kun saan kohdata ihmisiä, VAIKKA nämä samaiset ihmiset joskus ärsyttää. Silti teen työni hymy huulilla (paitsi jonain kertoina saatan olla perusnaamalla, joka joittenkin mielestä näyttää ilmeelle, josta voisi päätellä minun olevan vittuuntunut, pyydän anteeksi resting bitch face-syndroomaa) ja siitä nauttien. Kaiken lisäksi, miksi minun blogissani kirjoittama kurnutus pitää ottaa vihana jotain ihmisryhmää kohtaan? En varmastikaan ole missään vaiheessa kirjoittanut, että vihaan sitä tai vihaan tätä. En vihaa. Huumoria hei elämään silloin tällöin, joskus toisten kustannuksellakin! :)

Onko pakko vihata?

En usko, että löytyy kovinkaan montaa tyyppiä kuka voi sanoa, ettei mikään koskaan ärsytä, ainakaan omassa työssään. Joko ne on kolleegat, asiakkaat tai  mun tapauksessa potilaat. Joskus vain ärsyttää ja se on ihan okei. Pääasia kai on, että ei ihan koko ajan ärsytä. Siinä tapauksessa jos olisi niin, olisin valmis vaihtamaan työpaikkaa.

Nyt minä voin sanoa, että ärsyttää. Ärsyttää, että jotkut olettaa minun vihaavan. Viha on niin vahva tunne, ei sellaista pitäis joutua tuntemaan.

Voitko sinä kertoa, mikä sinua ärsyttää sinun työssä vai ärsyttääkö mikään? :)

 

Rakkaudesta lajiin

Usein tulee mietittyä, että oman palkan voisi saada varmasti helpommallakin. En vain itse ole vielä henkilökohtaisesti ratkaissut tuota dilemmaa, että miten sen käytännössä toteuttaisin. Oma tämän hetkinen työ on ra(s)kas, sitä en kiellä. Aika-ajoin se tarjoaa paljon mieleenpainuvia hetkiä niin hyvässä kuin pahassakin.

Mieleenpainuviin hetkiin lukeutuu sellaisia tilanteita, jotka ei välttämättä juuri siinä hetkessä naurata mutta parin vapaapäivän jälkeen näille tilanteille voi jo yleensä nauraa.

Eräs tällainen tilanne mikä tulee melko usein eteen on kellonsoittajat. Se kutsukello, jolla potilas voi tarvittaessa soittaa hoitajan paikalle, se on tärkeä kapistus. Jotkut potilaat pitävät tätä kapulaa palveluskellona. Siitä kun painaa kerran tai jopa useamminkin (kannattaa varmuudeksi vielä painaa kun se hoitaja on jo huoneessa), niin johan löytyy apu moneen asiaan. Joskus voi ihan vaan testata, että kai se kello ylipäänsä toimii. Se kymmenes tai viidestoista kerta kun nouset penkistä tai lähdet lääkehuoneesta tai oletpa sitten tekemässä mitä vain ja kun jo ennen huoneeseen menoa tiedät, ettei asia mitä todennäköisimmin ole mitenkään tärkeä. Se tunne!

En tiedä onko muut hoitajat huomanneet, että on olemassa potilastyyppi, jotka painavat tätä kelloa todella usein. Kun hoitaja menee vastaamaan kelloon niin potilaan asia saattaa olla esimerkiksi, että täyttäisitkö vesilasin. Todellisuudessa tämän potilaan jalat kantaisi ja hän voisi tuon vesilasin täyttää itse. Voipa kellon soittelu mennä jopa niin pitkälle, että kelloa soitetaan sillä välin kun ensin ollaan se omahoitaja laitettu toimittamaan jotain ”tärkeää” asiaa. Esimerkkinä potilas passittaa hoitajan etsimään sanomalehteä ja kun hoitaja on tuota lehteä saalistamassa, niin potilas soittaa kelloa, että tuo jugurtti. Ymmärrän kyllä sen, että kaikki potilaat eivät välttämättä ymmärrä ihan täysin, että mikä tuon soittokellon tarkoitus on mutta suurin osa varmasti ymmärtää. Minua ei haittaa ollenkaan jos kelloa oikeasti soitetaan asiasta vaikka joka viides minuutti, esimerkiksi kivusta tai siitä syystä, että jokin asia ei onnistu mutta ei kelloa pitäisi soittaa jatkuvasti ihan vain siksi, että kun itse ei viitsi / kehtaa / halua / jaksa.

Miksi jotkin asiat on vaan niin hankalia?

Esimerkiksi antiemboliasukat. Herran jestas kuka ne on keksinyt??? Siis oikeesti, hiki tulee kun yrität niitä kiskoa potilaalle jalkaan ja sitten jos se jalka mihin sitä sukkaa vedät on ihan rento! Tiedän, tiedän niissä on idea miksi ne on napakat ja onpa joillain osastoilla aivan todella ihmeellinen sukanvetolaitekin keksitty mutta ei jestas. Kun näitä taistelee potilaan jalkaan voi miettiä, että mitä ne kaverit ketkä ei ole hoitoalalla tekee työpäivänsä aikana. He ei ainakaan vedä supertiukkaa stayup-sukkaa kaverilleen päälle.

Hankalia on myös joskus nämä lääketarkkailijat. Ai että, ai että. Se tietty potilas on saattanut olla osastolla ties kuinka monta päivää, silti joka aamu hän kysyy ”mitäs lääkkeitä hänelle onkaan oikein jaettu, mikä se on tuo punainen tabletti”. Ymmärrän toisaalta sen, että potilas haluaa olla kartalla siitä mitä nappuloita siellä omassa lääkekipossa on ja se on lääketurvallisuuden kannalta tärkeääkin, mutta jos kaikki napit on tismalleen samat kuin edellisenäkin aamuna ja varmasti tuttuja hänelle jo kotoa, niin miksi kysyä? No pitäähän sitä hoitajaa nyt vähän epäillä, että näinköhän se Primaspan ja Furesis on jaettu oikein. ;)

Joka työssä on varmasti ne omat hyvät ja huonot puolet. Silti tää työ on kivaa vaikka tällaisia tänne kirjoittelen. En nyrpistele nenääni jos joku sen vesilasin pyytää täyttämään vaan täytän sen. Silti minua saa saamattomuus ja sairaaksi heittäytyminen ärsyttää, minä en ole mitään palvelusväkeä eikä kukaan toinenkaan hoitaja.

Hei ja muuten vinkki kaikille hoitajatyypeille siellä! Oon keksinyt miten tippalaskurin letkuihin ei jää ilmaa eikä tarvii kuunnella sen laitteen vinkumista heti kun sen käynnistää. Eli kun letkutat tipanlaskijan letkuja, niin pidä sitä kohtaa kädessäsi ylösalaisin mikä tulee sinne laskurin sisään. Laskuri ei ole ainakaan itsellä huutanut enää. Olkaa hyvä, elämää helpottava vinkki!