MUN URAN VAIKEIMMAT TAPAUKSET

Ne tapaukset on sellaisia, että ne ei mun mielestä unohdu vaikka vuosia kuluu. Osa vaikeimmista jutuista tapahtui silloin kun vielä opiskelin sairaanhoitajaksi ja tein keikkaa koulun ohessa. Ne oli ja on edelleen niin isoja asioita, että vaikka nyt kohtaisin samanlaisia tilanteita, jäisi ne mun mieleen varmasti.

Vaikeimmat tapaukset ei ole niitä, missä ihminen on tuotu hengenhädässä ambulanssilla päivystykseen. Ne ei ole niitä kun joku huutaa tuskasta sairaalan sängyllä, kun jalka on monesta kohtaa poikki ja sisäelimet vuotaa verta. Vaikein tapaus ei ole se kun odoteltiin päivystykseen potilasta jolla oli vatsa-aortta revennyt. Lopulta potilas ei tullut päivystykseen saakka vaan kuoli matkalle. Vaikeinta ei ollut katsoa silmiin miestä, joka oli ollut avannossa yli puoli tuntia ja jonka ruumiinlämpö oli 28,5 astetta. Ne silmät oli nähneet melkein kuoleman. Vaikeinta ei ole nähdä pientä lasta tajuttomana, kroppa konkreettisesti riekaleina kun kotona oli sattunut vahinko. Ei ole vaikeinta edes nähdä niitä surevia ja itseään syyttäviä vanhempia. Vaikeinta ei ole lopettaa elvytystä 30 minuutin jälkeen tuloksettomana ja tajuta, että jonkun äiti kuoli aivan liian aikaisin. Kyllä minä muistan nämä hetket, mutta ne ei ole niitä vaikeimpia.

Mulle vaikeimmat tapaukset on nähdä ihmisen uupuminen ja väsyminen. Nähdä ne piilotetut kyyneleet, jotka tulee esille kun kysyy miten sinä jaksat. On surullista nähdä kuoleman sairaan potilaan omaiset, jotka haluaisivat pitää sen rakkaan hengissä keinolla millä hyvänsä. Vaikeinta on käydä keskusteluja ihmisen kanssa eletystä elämästä.

Opiskeluaikoina mun mieleen jäi eräs herra, jolla oli laajalle levinnyt syöpä. Minä, opiskelija, sain hoitaa häntä joka vuorossa viikon ajan kun hän oli sairaalassa. Sain hoitaa häntä siitä hetkestä kun hän omin jaloin käveli osastolle ja sain olla se hoitaja kuka soitti miehen omaisille, että tulkaa nyt hyvästelemään isänne. Me käytiin hänen kanssaan sen viikon ajan isoja keskusteluja. Me juteltiin eletystä elämästä. Hän kertoi lapsistaan ja vaimostaan. Hän kertoi siitä miten oli käynyt lääkärissä usein erilaisten vaivojen vuoksi. Hän kertoi ettei hänen vaivojaan otettu todesta tai niitä vähäteltiin. Lopulta vuosi sen jälkeen kun oireet olivat alkaneet, mies pääsi tutkimuksiin joissa sitten levinnyt tauti löytyi. Kysyin mieheltä oliko hän katkera. Hän sanoi suoraan, että oli ollut jossain vaiheessa. Hän oli katkera siitä, että miksei potilasta kuunneltu. Miksi kerta toisensa jälkeen hänet lähetettiin kotiin vaivojensa kanssa. Mies oli kuitenkin onnistunut päästämään irti tuosta katkeruuden tunteestaan. Mies kysyi minulta myös, miten hän pääsee vessaan sitten kun jalat ei enää kanna? Ja minä vastasin hänelle. Kerroin kaiken sen mitä voimme hänen hyväkseen tehdä. Miehen ei tarvinnut miettiä sitä, tuleeko kipuja tai onnistuuko vessaan meno. Me pitäisimme huolta hänestä loppuun saakka.

Se tunne mitä koin noissa keskusteluissa oli mieletön. Tämä potilas luotti minuun vaikka minähän olin vasta ihan urani alussa, opiskelija! En miettinyt mitään erityistä noissa hetkissä. Olin läsnä aivan kuten kenen tahansa muun kanssa. Viikon lopulla tämä mies kuoli. Halasin hänen puolisoaan ja halasin hänen lastaan. Olin pahoillani. Nieleskelin kyyneleitä ja mietin kuinka epäreilua tuo oli.

Toinen kohtaaminen joka minulla on jäänyt mieleen on myös opiskeluajoilta ja on itseasiassa samaiselta osastolta. Oli yövuoro. Minut oli varattu vierihoitajaksi tuohon yövuoroon. Vierihoitaminen tarkoittaa sitä, että hoitaja on koko ajan läsnä potilaan vierellä. Syitä vierihoitoon voi olla monia, mutta yleensä potilas on levoton tai häntä joutuu tarkkailemaan tai hoitamaan jatkuvasti, eikä potilasta voi siis jättää yksin hetkeksikään. Tällä kertaa potilaana oli kehitysvammainen tyttö, tai nainenhan hän jo oli. Osastolla yöpyi myös hänen äitinsä, vaikka äiti olisi ihan hyvin voinut mennä kotiin lepäämään. Tämä äiti ei kuitenkaan siihen pystynyt. Hän oli tämän tytön omaishoitaja. Tyttö oli suurinpiirtein minun ikäinen. Tyttö tarvitsi kaikissa päivittäisissä toimissaan apua eikä hän juurikaan kommunikoinut, ainakaan sillä tavalla, että minä olisin siitä mitään ymmärtänyt.

Äidillä ja tytöllä oli kuitenkin vahva side. Äiti yritti nukkua yöllä tuossa huoneessa ja minun tehtäväni oli valvoa tämän tytön unta ja mahdollisesti rauhoitella hänet takaisin uneen jos hän heräisi. Hyräilin hänelle jostain syystä jumalan kämmenellä virttä. En tiedä mistä tuo tuli, hämmästyin itsekin ihan valtavasti, mutta siihen tyttö rauhoittui. Tyttö piti minun kädestäni kiinni ja katsoi minuun. Minä istuin vieressä ja hyräilin. Hänen äitinsä lopulta nousi ylös ja sanoi miten hyvin kohtelen hänen tyttöään. Tuo hyräilemäni virsi oli kuulema sellainen, mihin tämä tyttö aina rauhoittuu. Äiti tuli siihen ihan vierelle ja silitti tyttöään. Saman tien tämä tyttö nappasi tiukasti kiinni äitinsä hiuksista, tukisti niin kovaa, että äidiltä pääsi kyyneleet. Samaan aikaan tytön käsi puristi minun käsivarttani. Kynnet painuivat ihoon jättäen syvät nahkattomat urat muistoksi. Äiti sanoi tytölleen, että älä tukista äitiä, äitiin sattuu. Ei tyttö tuota varmaankaan ymmärtänyt, eikä hellittänyt otettaan. Minä hellästi aukaisin tytön nyrkin ja otin hiustukon pois hänen kädestään. Tyttö rauhoittui loppu yöksi.

Oli jo aamuyö ja me juteltiin tämän äidin kanssa. Kysyin oliko hänellä ollut milloin viimeksi vapaapäivä. Hän ei muistanut sellaista lähivuosilta. Äiti itki ja kertoi miten väsynyt on. Hän kertoi miten onnellinen on tytöstään ja kuinka tuo tyttö on tuonut perheeseen olemassaolollaan myös paljon iloa, mutta myös surua. Sairaalakierteitä oli monia ja oli odotettavissa, ettei tyttö enää eläisi kauan. Tarttuvat nuhaflunssat olivat normaalia raskaampia tälle tytölle ja ne heikensivät hänen kuntoaan suuresti. Äiti mietti olisiko se helpotus tytölle jos hän pääsisi täältä pois. Äiti sanoi, että on hirveää varmasti kuulla kun äiti puhuu omasta lapsestaan näin, mutta hän sanoi tällaisia ajatuksia tulleen mieleen. Siltikin äiti kyllä halusi, että tyttö eläisi mahdollisimman kauan, ei hän tytön kuolemaa toivonut. Pohti vain asioita. Ja taas, siinä minä olin. Opiskelijana isojen asioiden äärellä, jälleen nieleskellen kyyneleitä.

Seuraavana päivänä minulle soitti osastonhoitaja. Kysyi voisinko tulla taas ensi yöksi vierihoitamaan tuota tyttöä. Normaalisti keikkalaisille lähetettiin yhteinen tekstiviesti ja keikan nappasi se, joka ekana viestiin vastasi myöntävästi. Nyt minulle soitettiin ja kysyttiin työvuoroon. Minä vastasin kuitenkin kieltävästi. Tuo yö oli henkisesti todella raskas. Minun oli pakko ajatella itseäni ja kieltäydyttävä tuosta vuorosta. Osastonhoitaja sanoi, että tuo äiti oli halunnut, että minua pyydetään varta vasten tulemaan. Äiti oli antanut minusta hyvää palautetta osastolla. Siltikin kieltäydyin. En tavannut näitä henkilöitä enää tämän jälkeen, mutta ajatuksissa tuo yö on usein ollut.

Minulla valuu nytkin kyyneleet kun kirjoitan tätä tekstiä ja palaan ajatuksissani tuohon hetkeen ja tuohon yöhön.

Muistan joskus työvuorossa keskustelleeni erään iäkkäämmän syöpäsairaan miehen kanssa. Hän kertoi minulle miten oli haaveillut elämästä puolisonsa kanssa. He olivat molemmat hyväkuntoisia ja terveitä. Eräänä päivänä miehen puoliso oli kuitenkin menehtynyt äkisti. Mies jäi yksin melkein 60 avioliittovuoden jälkeen. Istuin miehen vuoteen laidalla. Mies oli saanut diagnoosin; syöpä joka oli levinnyt. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Mies kysyi minulta, että tässäkö tämä elämä oli. Hehän juuri suunnittelevat elävänsä yhdessä vaimonsa kanssa myös vanhuuden ajan. Tekevänsä asioita yhdessä joista nauttivat niin kovasti. Nyt ei ollut enää vaimoa ja miehellä itselläänkin oli parantumaton sairaus. Juttelimme pitkään. Juttelimme miehen lapsista ja lapsenlapsista. Kerroin miehelle, miten hänellä oli vielä monta syytä elää ja nauttia elämästään, vaikka parantumatonta sairautta sairastikin, eikä vaimokaan rinnalla enää ollut. Ei kuitenkaan kannattanut jäädä odottamaan kuolemaa. Mies hymyili ja kiitti. Sanoi, että tuon hän halusi juuri nyt kuullakin.

Tällaiset kohtaamiset on minulle niitä raskaimpia ja niitä jotka jäävät mieleeni.

Tämä työ ottaa paljon, mutta samalla se myös antaa. Se vaatii vain sen, että pysähdyt ja kuuntelet. Kysyt sen helpon kysymyksen, miten sinä voit. Koskaan ei ole väärin kysyä. Koskaan ei saa olla liian kiire kysyä.

Kuvat pixabay

NE PARHAAT PUOLET

Huumorin kukka on se kaunein kukka. Nauraminen on parasta ja se fiilis kun saa nauraa ihan täysillä, se on mahtava! Te tiedätte sen fiiliksen kun olette töissä ja teillä on ympärillä se hyvä porukka. Sellainen porukka jolle voitte heittää vähän läpändeerusta, joskus aika ronskia vitsiäkin. Se tunne kun yhdessä nauratte jollekin jutulle, se yhdistää työyhteisöjä. Hoitoalalla on töissä yleensä osastoista riippumatta iältään aivan laidasta laitaan porukkaa. Joku hyvä vitsi voi yhdistää kaiken ikäiset ihmiset. Itse olen aika ”vitsikäs” ihminen. Osaan nauraa itselleni ja osaan nauraa muille (ja muitten jutuille). Menee kuitenkin aikaa ennen kuin uskallan heittää omia juttujani etenkään työyhteisöissä. Joskus jotkut ketkä mua ei tunne paremmin saattaisi säikähtää jos heittäisin heti ekalla tapaamisella mun juttuja omaan normaaliin tyyliini.

Onneks mulla on tää mun blogi missä mä saan heittää juttua niin työstä kuin ihan arjestakin, välillä huumoria ja välillä vakavampaa juttua. Tällä kertaa mä ajattelin kasata tällaisen ”jokainen hoitaja tietää nää jutut”-postauksen. Jutut ei ehkä aukene niille ketkä ei hoitoalalla ole työskennelleet, mutta hoitajille nää on arkipäivää. Varmasti ainakin suurimmalle osalle :D

Ready, Steady, GO!

Kaikilla meillä hoitajilla on takana se eka vuoro kun olet ihka oikeasti töissä. Se into, se kauhu, se vastuu ja se aloittelijan into. Ei saa menettää hermoja uusille ja opiskelijoille. Me ollaan kaikki oltu joskus siinä pisteessä :D

Syy miksi minä en enää tee yövuoroja: Ei vaan pysty. Hattu nousee korkealle ketkä tekee niitä ja selviytyy niistä.

No siis tälleen kiertävänä hoitajana joka vuorossa on melkein tämä fiilis. Lähdet etsimään varasto kakkosesta jotain perusjuttua. Sehän on ohjeiden mukaan siellä oikealla, alimmalla hyllyllä. Etsit ja etsit etkä löydä. Sitten meet kysymään neuvoa, niin sehän onkin siellä huuhtiksessa vasemmalla ylähyllyllä. JEP. ARGH!

Oon joskus miettinyt, että pitäis alkaa kirjaaman ylös ne keinot ja konstit, että kuinka monella eri tyylillä mies voi kysyä naiselta, että onko tämä nainen varattu. Niitä keinoja on miljoona. Vanhemmat miehet on elämänsä aikana oppineet monen monta konstia joita on sitten hyvä testata nuoreen hoitajatyttöön. Kerran eräs miespotilas kysyi multa, että oonko mahtanut käydä yhdessä tietyssä ravintolassa joskus syömässä. No tää ravintola oli sellainen, että varmaan kaikki on siellä joskus elämässään käyneet syömässä ja sanoinkin näin tälle potilaalle. Mies sitten tuumasi, että joo hän on joskus mulle tehnyt ruokaa. Hän selkeästi kyllä muistaa mut ja, että on kokannut mulle. ÖÖ aha. Voisin kuulema tulla toistekin syömään, että hän voisi tehdä mulle ruokaa. Juu, voisin.

Tätä mää nauran aina hiljaa mielessäni. Kun osastolla lähdet potilaan kanssa vessaan ja et oo ihan varma potilaan tasapainosta ja siitä, että mahtaakohan se pysyä pytyllä pystyssä. Mää aina jätän potilaan ”omaan rauhaan” tarpeilleen, että tuotos tulisi paremmin. Vessan ovi on kuitenkin aina raollaan ja minä aina salaa kurkin oven raosta, että miten siellä menee ja, että pysyykö se pylly pytyllä :D

Aamuvuorojen paras hetki. Kello noin 8.30 ja kahvia kuppiin ja aamupalan syöntiin. <3 :DTämä kuva kuvaa niiiiiiin mua :D Siis mää oon tässä, näin mä otan selfien. MINÄ :D Kaikilla osastoilla on aina silloin tällöin tällainen potilas, joka haluaa hoitajan aikaa ja läsnäoloa hiukan enemmän. Se fiilis kun se kello kilahtaa ja tiedät kyllä varsin hyvin kuka siellä soittaa ennen kuin edes näet huonenumeroa :D Camoooon! Tällaisia kevennyksiä tähän väliin. On tää vaan niin mahtava työ! Ette tiedäkään mistä te kaikki ei-hoitajat jäätte paitsi :D :D