OLLAANKO ME SAMALLA VIIVALLA KAIKKI?

Tämä on asia jota minä olen työurani aikana pohtinut itseasiassa todella paljon, jo opiskeluaikoina. Saako potilaat tasalaatuista ja etenkin tasa-arvoista hoitoa lääkäreiltä ja hoitajilta?

Se on kysymys jota jokainen terveydenhuoltoalalla työskentelevä ihminen voisi miettiä aina silloin tällöin. Lähinnä siis hoitajat ja lääkärit voisivat tarkastella omaa asennetta ja sitä kuinka kohtaa ihmisiä jotka tulevat erilaisista taustoista.

Välillä minusta tuntuu, että hoitoon ja siihen miten ihmisiin eli niihin potilaisiin suhtaudutaan muuttuu sen mukaan, millainen tausta tällä potilaalla on. Etenkin jos siellä taustalla on jotain psyykkisiä ongelmia, päihteiden käyttöä tai muuta elämän hallintaan liittyviä ongelmia. Minua henkilökohtaisesti ärsyttää aivan suunnattomasti ihmisten asenneongelmat tietynlaisia ihmisiä kohtaan. Mua ärsyttää se, että raportilla mulle luodaan potilaasta jokin mielikuva siitä millainen hän on. Se on tietenkin enemmän kuin sallittavaa ilmoittaa jos potilas on aggressiivinen tai muuten sellainen, että häntä täytyy varoa äkkipikaisuuden tai muun asian vuoksi, mutta jos raportilla sanotaan, että erikoinen persoona, niin mitä hoidollista näkökulmaa tällainen kommentti antaa minulle? Miten minä lähden tällaista erikoista persoonaa hoitamaan? Me jokainen tässä maailmassa ollaan jonkun silmissä erikoisia persoonia. Aina löytyy joku joka ajattelee myös minusta, että olen erikoinen persoona, hankala tai muuten omituinen.

Ei ole yksi eikä kaksi kertaa kun raportilla mulle on pohjustettu joskus jonkin potilaan olevan sitten tietynlainen. Tietenkin siitä tulee itselle sellainen olo, että hitsi, miten minä pärjään tämän ihmisen kanssa iltavuoron jos se kerta on niin erikoinen ja hankala. Joka kerta kuitenkin mennessäni potilashuoneeseen astun sinne täysin omana itsenä ja otan sen potilaan vastaan sellaisena kuin minä itse hänet kohtaan, ilman ennakkoluuloja. Kohtaan sen ihmisen sellaisena kuin kukin ihminen sillä hetkellä on. En mene huoneeseen ennakkoluuloineni vaan kohtelen jokaista potilasta arvokkaasti ja kunnioittavasti oli hän sitten narkomaani tai psyykkisesti sairas. Koska eihän he ole sen kummempia kuin kukaan muukaan meistä. Alleviivaan kuitenkin sen, että aina kaikki potilaat ei ole yhteistyökykyisiä eikä yhteistyöhaluisia. Silloin hoitajan on tällaisesta hyvä tietää.

Omaiset tuovat tätä eriarvoisuus ongelmaa myös esiin kun käyn heidän kanssaan keskusteluja. Monella omaisella on olo, että jos potilaalla on jokin tausta, sanotaan nyt vaikka juuri hankala psyykkinen sairaus, ei hoidon taso ole samanlaista kuin psyykkisesti terveellä kanssa kulkijallaan. He kokevat pomputtelua ja vähättelyä oireiden suhteen, ja tämä on siis omaisten kokemus hoidosta. Jos lääkärit miettisivät, että jos potilaana olisi vaikka oma äiti tai muu läheinen, tekisivätkö he samanlaisia päätöksiä hoidon suhteen kuin tälle laitostuneelle kroonisesti sairaalle psyykeongelmaiselle? Muuttuuko saatu hoito jos potilaana on korkeassa virka-asemassa oleva täysin asiallinen ja asioistaan perillä oleva potilas, joka osaa vaatia hoitoa? Pitääkö ihmisen ylipäätään joutua vaatimaan hoitoa? No se onkin sitten varmaan jo ihan eri asia.

Eri arvoisen kohtelun voi selittää asenneongelma, mutta myös varmasti omat pelot ja erityisesti pelko ja epävarmuus siitä ettei osaa tai tiedä kuinka esimerkiksi psyykkisesti sairas potilas kohdataan. Hoidon laiminlyöntiä sekään ei tosin selitä. Jokaisen potilaan tulee saada samanlaista hoitoa, oli sitten joku virkamies, korkeasti koulutettu tai alkoholisti.

Se miten erilaisia ihmisiä tämäkin maa kantaa päällään ei varmasti ole itsestäänselvää monellekaan meistä. Esimerkiksi millaisia ihmisiä on kotisairaanhoidon piirissä. Ihmiset asuu, on ja elää mitä erilaisimmissa oloissa. Ei ole olemassa oikeaa tai väärää tapaa olla ja elää, niin kauan kuin ei rikota lakia tai vahingoiteta muita tai muiden omaisuutta. Jossain periferiassa asuu vanhuksia joilla ei välttämättä ole juoksevaa vettä, ei kunnollista kotia eikä mahdollisuutta peseytyä. Voitteko kuvitella tällaista tapahtuvan Suomessa? Kyllä, sitä tapahtuu.

Mun mielestä on äärettömän mielenkiintoista keskustella näistä aiheista. Kuulla ihmisten mielipiteitä ja kokemuksia. Olisiko sinulla jotain sanottavaa tähän aiheeseen?

Kuvat: Unsplash.com

ON HUONOA, MUTTA JOTAIN HYVÄÄKIN

Elämässä tulee eteen aika usein aina kaikenlaista kuraa. Niin ihmissuhteissa kuin ihan arjessakin. Täällä blogissakin minä aika usein keskityn kertomaan esimerkiksi työni negatiivisista puolista. Sainkin lukijalta toiveen, että mitä jos keskittyisin vain sairaanhoitaja työni hyviin puoliin yhdessä postauksessa. Totta! Miksipä en. Ruudun sillä puolen on varmasti monia, ketkä haaveilee sairaanhoitajan ammatista, eikä ole reilua lukea vain miten kurja ammatti sairaanhoitajuus on. Sillä eihän se ole sitä.

Kirjoitan usein siitä kiireestä, kiittämättömyydestä ja huonosta palkkauksesta. Yhden noista edellämainituista voin edelleen alleviivata ja se on palkkaus. Palkan takia tätä työtä ei kannata alkaa tekemään, mutta monta muuta syytä siihen miksi kannattaa löytyy kyllä. Mulla itselläni on aina ollut sisäinen palo päästä työskentelemään sairaalaan. Olen aina halunnut työskennellä ihmisten kanssa. Koen, että omalla persoonallani saan luotua ihmisiin helposti kontaktin, ja minulle on luontaista keskustella eri ikäisten ihmisten kanssa.

Sairaanhoitajana työskentelyssä on parasta ihmiset. Niin työkaverit kuin potilaat. Kun uskallat olla oma itsesi, potilaat luottavat sinuun ja puhuvat paljon muustakin kuin siitä sairaudestaan. Se onkin tärkeää. Kroonisesti sairailla ihmisillä puheet pyörivät usein siinä sairauden ympärillä. Tuo varmasti mukavaa vaihtelua puhua välillä jostain muustakin kuin siitä mihin tänään mahdollisesti koskee, tai mitä lääkkeitä seuraavaksi täytyy ottaa.

Tästä päästäänkin siihen, että yksi parhaimmista puolista on kohtaamiset ihmisten kanssa tässä työssä. Joskus se kohtaaminen tapahtuu omaisen kanssa, joskus potilaan. Mä olen sellainen hoitaja, joka ei pelkää kysyä potilaalta suoraan asioita, liittyivät ne sitten mihin tahansa. Mä jätän sen potilaan (tai omaisen) vastuulle, että haluaako hän siitä aiheesta keskustella. (Ei kyse ole uteliaisuudesta, vaan pyrin tällä luomaan luottamussuhdetta potilaaseen ja ehkä sieltä se potilaskin vois saada jotain uutta näkökulmaa.) Yleensä aina saan jonkinlaisen vastauksen takaisin, josta sitten saan viriteltyä keskustelua eteenpäin. Syömishäiriöisten kanssa keskustelen suoraan siitä mitä tapahtuu kun kroppa heikkenee syömättömyyden takia. Kysyn omia ajatuksia tähän ja kommentoin niitä. Nuoria potilaita yritän kannustaa kohti omia tavoitteita, eikä niitä tavoitteita saavuteta rikkinäisellä kropalla.

Narkomaaneilta kysyn, että miksi käytät huumeita, kysyn myös, että onko tällä ihmisellä jotain haaveita. Saan sieltä hyvin erilaisia elämäntarinoita vastaukseksi. Otan sitten kantaa näihin ja yritän miettiä, mitä hyvää tämän ihmisen elämässä kuitenkin vielä on. Vakavasti sairaille ihmisille yritän luoda jonkinlaista taistelutahtoa ja motivointia. Juttelen siitä, että mitä ajatuksia tällainen vakava sairaus on tuonut potilaan mieleen. Onko ihminen katkera tai pettynyt. Tarjoan aina myös keskusteluapua joko psykiatrian puolelle tai sitten sairaalapastoria, koska tiedän myös, että mun keinot on varmasti rajalliset.

Parasta näissä keskusteluissa on se kiitos, mitä potilaat sanoo kun olen lähdössä potilashuoneesta pois. Silloin tietää, että tälläkin työvuorolla oli merkityksensä.

Itse koen yhtenä parhaista puolista sen, että saan olla vaikuttamassa potilaan terveyteen. Saan nähdä miten niillä hoitotoimenpiteillä on vaikutusta potilaan terveydentilaan ja oireisiin. Aina se vaikutus ei näy päivässä eikä parissa, mutta vaikka viikon päästä. Se, että potilaat parantuu mitä ihmeellisimmistä sairauksista on huikeaa! Lääketiede on uskomatonta. Senkin olen todennut erään potilaan kanssa yhdessä, jolle oli sattunut ja tapahtunut vaikka mitä. Kuuntelin hiljaa vuoteen vierellä kun hän kertoi tarinaansa, koska olin sitä kysynyt. Voinhan minä ne tiedot lukea toki papereistakin, mutta onhan se nyt ihan eri kun se ihminen kertoo sen itse, siten kun hän on sen kokenut. Tämän eräänkin tarinan päätteeksi tokaisin, että onneksi on tämä ihmeellinen ja kehittyvä lääketiede. Samaa sanoi tämä potilas.

Eikä kaiken tarvitse olla aina niin syvällistä. Parasta on myös se, että saa laitettua kanyylin ekalla yrittämällä paikalleen, potilaalle jolla on ”vaikeat” suonet. Se tuo välittömän onnistumisen tunteen. Voin jopa sanoa olevani ihan hyvä kanyylin laittaja. Muistan opiskeluaikana, kun opettajat sanoi, että kanyylin tietää menneen paikoilleen kun se ui siellä suonessa. Muistan laittaneeni aika monta kertaa kanyylia ennen kuin tajusin mitä tuo uiminen tarkoittaa, mutta sitten kun se tapahtui ekan kerran, nauroin mielessäni, että hitto, nyt tuo kanyyli tosiaankin ui siellä suonessa! :D

Ja se usein parjattu vuorotyö. Onhan sekin nyt oikeasti aika hienoa, että aika ajoin voit aloittaa viikon vapaapäivällä, tai iltavuoroon mennessäsi saat nukkua hiukan pidempään. Eikä tavallinen kahdeksasta – neljään työ edes sovi kaikille, joten onneksi on vuorotyö. Plus, että sairaanhoitajana voi työskennellä ihan tosi laajalla kentällä. Se työ ei ole välttämättä siellä vuodeosastolla tai sairaalassa. Sairaanhoitajan pätevyys avaa ovia vaikka minne!

Ja sitten ne työkaverit. Kun oot ollu tarpeeksi pitkään alalla, opit suhtautumaan ammattiisi huumorilla. Välillä huumoria revitään aika räävittömästikin ja jos ulkopuolinen kuulisi joskus vitsailumme, tulisi siitä varmasti sanomista. Mutta se on vain huumoria, ei totta, eikä mitään sellaista mitä oikeasti ajattelisimme. Kärjistämme tilanteet huumorin varjolla, koska haluamme myös naurua tähän työhön, joka on henkisesti hyvin kuluttava. Se on parasta, että voi nauraa jollekin tosi tyhmälle vitsille yhdessä työkavereiden kanssa, joka koostuu aivan eri ikäisistä ihmisistä.

Vaikka työ on raskasta ja palkkaa toivoisimme lisää, on se silti jotain niin arvokasta mitä pääsemme tekemään, että sen voimalla tätä työtä jaksaa tehdä!