Mikä oli sairaanhoitajan palkka verojen jälkeen?

Heinäkuun palkka sisälsi lomarahat ja joka kuukautisen peruspalkan ilman lisiä. Minulle jäi käteen kaiken kaikkiaan verojen jälkeen 2200€. Minulle oli ehtinyt kertyä viime vuoden työpaikan vaihdon jälkeen 17 lomapäivää. Tiesin, että ei kannattanut ainakaan hurjan toiveikkaana odotella tämän vuoden lomarahoja. Lisäksi kun mm. meiltä sairaanhoitajilta vietiin 30% lomarahoista. Niistä vähäisistä rahoista mitä me työllämme ansaitsemme vietiin.

Palkkaus herättää meissä hoitajissa paljon keskustelua. Se herättää keskustelua myös muissa kuin hoitajissa. Monet ajattelevat, että tämän hetkinen palkkamme on ihan riittävä. Tiedän, että monen mielestä 2200€ on paljon rahaa. Onhan se paljon, mutta kun tietää, että toisenlaisesta, ehkä jopa kevyemmästä työstä tienataan saman verran tai jopa enemmänkin kuin mitä sairaanhoitajat tienaa, niin meidän palkka tuntuu kohtuuttoman pienelle.

Tilastot, tilastot, tilastot…

Monet tilastot näyttävät, että keskipalkka sairaanhoitajilla olisi jopa yli 3000€. Tällainen palkka vaatii varmasti kaikki mahdolliset ikä- ja henkilökohtaisetlisät ja uskon, että tuohon palkkaan joutuu tekemään kolmivuorotyötä, eli töissä ollaan arkena ja pyhänä, aamuissa, illoissa ja yövuoroissa. Kuitenkaan varmaan puoletkaan sairaanhoitajista ei tee työtä kolmessa vuorossa. Eli tilastoissa pyörivät hoitajien ansaitsemat summat kolmen tonnin palkoista ei varmasti pidä paikkaansa (ehkä jopa suurimman) osan kohdalla. Näihin on kuitenkin hyvä vedota aina silloin kun palkkakeskustelut nousevat pinnalle.

Hoitajien palkkaa voi ja ei voi verrata lääkäreiden palkkaan. Lääkäreillä on hyvin erilainen eri mittainen koulutus. Kuitenkin, useasti lääkäreiden työ on riippuvaista meidän hoitajien työstä. Ei lääkärit ole jatkuvasti läsnä kun me hoitajat hoidamme potilaita. Me hoitajat teemme itsenäisiä päätöksiä useasti, koskien potilaan hoitoa. Potilaan papereissa voi olla lääkärinmääräys jossa sanotaan, että annetaan tarvittaessa. Se on hoitaja joka arvioi sen, että milloin tarvitaan. Ei jokaisessa tilanteessa oteta lääkäriin yhteyttä, että olisiko nyt se hetki. Ei, sen päätöksen tekee hyvin usein sairaanhoitaja. Me hoitajat lisäksi arvioimme, seuraamme, tarkkailemme, mittaamme, kirjaamme, teemme laboratoripyyntöjä ja konsultoimme. Meidän työmme avulla, lääkärit tekevät työtänsä ja päinvastoin.

Kahdella tonnilla saa vaikka mitä!

2200 euron peruspalkalla me hoitajat teemme työssämme isoja päätöksiä. Me arvioimme potilaan vointia ja lääkitsemme. Jos potilas on saattohoidossa ja on odotettavissa tuskainen ja epäinhimillinen kuolema, me arvioimme sen  milloin potilas on mahdollisesti hyvä sedatoida, eli toisin sanoen laitamme potilaan lääkkeitse uneen, jos lääkäri on tähän luvat aiemmin antanut. Aina kuolema ei ole kaunis ja rauhallinen tapahtuma mutta myös silloin me hoitajat olemme siellä potilaan vieressä.  Me hoitajat lääkitsemme ja hoidamme. Me olemme läsnä. Pidämme huolen, että ihmisellä on hyvä olla myös silloin kun ihminen itse ei pysty siihen enää vaikuttamaan. Me hoitajat tuemme omaisia vaikeina hetkinä. Pidämme itsemme koossa ja tuemme omaisia ja hoidamme potilasta. Ajatus ei saa herpaantua. Kaiken keskellä pitää pysyä tarkkana ja tietää, mitä on tekemässä. Hoitajat eivät ole robotteja vaan inhimillisiä ja tuntevia ihmisiä. Me teemme isoja päätöksiä koskien potilaan hoitoa.

Meidän on tiedettävä lääkkeistä, että osaamme ohjata potilasta. Meidän on tiedettävä lääkkeiden yhteisvaikutuksista. Meidän on tiedettävä useista eri sairauksista, että osaamme seurata oireita ja vointia ja reagoida tarvittaessa voinnin muutoksiin. Meidän pitää pystyä antamaan potilaille vastauksia kun he jotain kysyvät. Aina tähän ei kuitenkaan hoitajan ammattitaito riitä, ja joudumme ohjaamaan kysymyksen lääkärille.

Meidän täytyy tietää mitä tuotteita käytetään kun hoidetaan palovammaa. Meidän täytyy tietää miten suoliavannetta hoidetaan ja meidän pitää myös osata ohjata tämä potilaalle itselleen. Meidän pitää tunnistaa erilaisia sydämen rytmejä ja meidän pitää tietää, miten mihinkin rytmiin täytyy reagoida. Meidän pitää tietää sydämentahdistimista ja itse toimenpiteestä. Meidän pitää osata ohjata potilasta ennen toimenpidettä ja toimenpiteen jälkeen.

Mutta kyllähän me sen teemme. 2200 euroa riittää tähän. Viiden vuoden työkokemuksen jälkeen on saatavilla kuitenkin jo kolmen prosentin palkankorotus. Kymmenen vuoden jälkeen saadaan kahdeksan prosenttia suurempi peruspalkka.

Kyllähän tätä työtä tälläkin palkalla tekee, mutta se ei motivoi eikä todellakaan palkitse. Missä näkyy tämän tärkeän työn arvostus? Ei palkassa ainakaan ja ei täällä kukaan kiitoksella elä.

Ihmisen kohtaaminen on vaativinta

Vaativinta ei ole hoitotoimenpiteet vaan ihmisen kohtaaminen.

Sitä mieltä olen ainakin itse. Hoitotoimenpiteisiin on aina olemassa ohjeet miten mitäkin teet. Sen sijaan kun kohtaat ihmisen, sinä menet hänen eteensä oman persoonasi ja työ-minäsi kanssa. Ei siihen ole olemassa missään mitään ohjeita, että kuinka ollaan ja mitä sanoa.

Itse koen vahvuudekseni hoitoalalla juurikin potilaiden kohtaamisen. Kohtaan erilaisia ihmisiä työssäni paljon. Usein näissä kohtaamisissa joutuu hiukan soveltamaan. Lopputulos kohtaamisessa on ollut yleensä hyvä ja onnistunut. Sanon yleensä koska tosiaan erilaisia ihmisiä ja tilanteita on paljon, niihin valitettavasti mahtuu mukaan myös se prosentti niitä ei onnistuneita kohtaamisia.  Erilaisia ihmistyyppejä on paljon. On pukumiehiä- ja naisia. On heitä ketkä asuvat periferiassa yksin täysin eristäytyneenä. On hyvin tavallisia ihmisiä ja on hyvin erilaisia ihmisiä. On heitä ketkä kommunikoivat viittomalla ja on heitä ketkä ovat sokeita.

Ihmisten edessä

Sitä aina välillä unohtaa sen tosi asian, että tekee töitä ihmisten parissa. Tai no en tiedä voiko puhua unohduksesta. Ehkä se on ennemminkin sitä, että tähän työn tekoon ja ihmisten kohtaamiseen turtuu, se on niin arkipäivää. Monissa muissa työpaikoissa työskennellään esimerkiksi pienellä työporukalla tietokoneiden parissa, kuinka erilainen maailma se olisi! En väitä etteikö olisi paljon ammatteja missä kohdataan päivittäin ihmisiä, mutta on se mielestäni eri asia tavata ihminen kaupan kassalla kuin sairasvuoteella.

Asiakkaat ja potilaat ovat samanlaisia ihmisiä kuin mitä itse olet: tunteva ja inhimillinen, jolle sairaus ei ole arkipäivää tai voihan sairastaminen ollakin arkipäivää joillekin ihmisille.

Sitä havahtuu aika-ajoin tähän työhön ja siihen millaisissa tilanteissa me joskus joudumme ja joskus pääsemme olemaan mukana. Havahtuminen tapahtuu yleensä silloin kun joku potilas pääsee ihon alle. Koskaan ei voi kuitenkaan etukäteen tietää kuka tai mikä on se juttu joka juuri minuun vaikuttaa.

Uskomattomia tilanteita mitä työ tuo tullessaan

Eräs talvipäivä töissä ollessani olimme potilashuoneessa. Potilashuoneen sälekaihtimet olivat auki ja auringonsäteet puskivat sälekaihtimien raoista huoneeseen sisään. Oli lääkärinkierto. Lääkäri kertoi surullisia uutisia potilaalle; tauti oli edennyt eikä mitään enää ole tehtävissä, elinaikaa ei ollut enää paljoa jäljellä. Katsoin potilashuoneen ikkunasta ulos. Aurinko paistoi. Samaan aikaan näin sairaalan pihatietä ajavan hautausauton. Tilanne oli absurdi. Potilas oli juuri saanut kuulla huonot uutiset. Uutiset siitä, että elinaikaa ei ole enää kauaa jäljellä ja minä katselin ikkunasta ulos ja samaan aikaan näin tuon näyn. Onneksi potilas itse tai omainen eivät tuota nähneet. Vastaavan tyylisiä tilanteita tulee tässä työssä aina aika-ajoin eteen. En usko, että se voi olla pelkästään sattumaa. Tulee väkisinkin olo, että se nuo tilanteet merkitsevät jotain. Sitä tuntee olonsa aika pieneksi noissa hetkissä.

Itkevän omaisen lohduttaminen on hyvin raskasta itselle hoitajana. Näissä tilanteissa ei yleensä ole sanoja. Halaus on minun keinoni lohduttaa. Se ei ole välttämättä kuitenkaan helppo mennä toisen, tuntemattoman ihmisen lähelle niin herkässä tilanteessa. Muistan ne ensimmäiset kerrat noissa tilanteissa kun seisoin vaan tönkkönä paikoillani. Mielessä oli, että lohduta nyt jotenkin mutta kropassani ei tapahtunut mitään. Seisoin vain hiljaa paikoillani.

Työ- ja elämänkokemuksen myötä olen saanut varmuutta myös näihin tilanteisiin, jotka eivät ole niin arkipäivää. Toivon todella ettei noista tilanteista itselle koskaan tulisikaan arkipäivää.

Työkokemuksen myötä olen hyväksynyt sen, että aina ei löydy tai ole sanoja mitä voisit sanoa. Tällöin riittää, että olet läsnä ja, että sinulla on aikaa. Suurin virhe mitä voit tehdä on se, että vaikutat kiireiselle. Kun olet siinä potilashuoneessa potilaan ja ehkä omaisenkin kanssa, aika pysähtyy, sen täytyy pysähtyä. Vaikka potilashuoneen ulkopuolella olisi täysi härdelli päällä, niin se ei saa näkyä näille ihmisille.

Uskon, että useat vastavalmistuneet sairaanhoitajat ovat näiden samankaltaisten ajatusten edessä, nyt kun kesätyöt taas monella alkaa. Itse kannustan vain rohkeasti menemään noihin tilanteisiin. Tosiaan, aina ei tarvita sanoja. Se, että olet läsnä riittää joskus <3