Ihmisen kohtaaminen on vaativinta

Vaativinta ei ole hoitotoimenpiteet vaan ihmisen kohtaaminen.

Sitä mieltä olen ainakin itse. Hoitotoimenpiteisiin on aina olemassa ohjeet miten mitäkin teet. Sen sijaan kun kohtaat ihmisen, sinä menet hänen eteensä oman persoonasi ja työ-minäsi kanssa. Ei siihen ole olemassa missään mitään ohjeita, että kuinka ollaan ja mitä sanoa.

Itse koen vahvuudekseni hoitoalalla juurikin potilaiden kohtaamisen. Kohtaan erilaisia ihmisiä työssäni paljon. Usein näissä kohtaamisissa joutuu hiukan soveltamaan. Lopputulos kohtaamisessa on ollut yleensä hyvä ja onnistunut. Sanon yleensä koska tosiaan erilaisia ihmisiä ja tilanteita on paljon, niihin valitettavasti mahtuu mukaan myös se prosentti niitä ei onnistuneita kohtaamisia.  Erilaisia ihmistyyppejä on paljon. On pukumiehiä- ja naisia. On heitä ketkä asuvat periferiassa yksin täysin eristäytyneenä. On hyvin tavallisia ihmisiä ja on hyvin erilaisia ihmisiä. On heitä ketkä kommunikoivat viittomalla ja on heitä ketkä ovat sokeita.

Ihmisten edessä

Sitä aina välillä unohtaa sen tosi asian, että tekee töitä ihmisten parissa. Tai no en tiedä voiko puhua unohduksesta. Ehkä se on ennemminkin sitä, että tähän työn tekoon ja ihmisten kohtaamiseen turtuu, se on niin arkipäivää. Monissa muissa työpaikoissa työskennellään esimerkiksi pienellä työporukalla tietokoneiden parissa, kuinka erilainen maailma se olisi! En väitä etteikö olisi paljon ammatteja missä kohdataan päivittäin ihmisiä, mutta on se mielestäni eri asia tavata ihminen kaupan kassalla kuin sairasvuoteella.

Asiakkaat ja potilaat ovat samanlaisia ihmisiä kuin mitä itse olet: tunteva ja inhimillinen, jolle sairaus ei ole arkipäivää tai voihan sairastaminen ollakin arkipäivää joillekin ihmisille.

Sitä havahtuu aika-ajoin tähän työhön ja siihen millaisissa tilanteissa me joskus joudumme ja joskus pääsemme olemaan mukana. Havahtuminen tapahtuu yleensä silloin kun joku potilas pääsee ihon alle. Koskaan ei voi kuitenkaan etukäteen tietää kuka tai mikä on se juttu joka juuri minuun vaikuttaa.

Uskomattomia tilanteita mitä työ tuo tullessaan

Eräs talvipäivä töissä ollessani olimme potilashuoneessa. Potilashuoneen sälekaihtimet olivat auki ja auringonsäteet puskivat sälekaihtimien raoista huoneeseen sisään. Oli lääkärinkierto. Lääkäri kertoi surullisia uutisia potilaalle; tauti oli edennyt eikä mitään enää ole tehtävissä, elinaikaa ei ollut enää paljoa jäljellä. Katsoin potilashuoneen ikkunasta ulos. Aurinko paistoi. Samaan aikaan näin sairaalan pihatietä ajavan hautausauton. Tilanne oli absurdi. Potilas oli juuri saanut kuulla huonot uutiset. Uutiset siitä, että elinaikaa ei ole enää kauaa jäljellä ja minä katselin ikkunasta ulos ja samaan aikaan näin tuon näyn. Onneksi potilas itse tai omainen eivät tuota nähneet. Vastaavan tyylisiä tilanteita tulee tässä työssä aina aika-ajoin eteen. En usko, että se voi olla pelkästään sattumaa. Tulee väkisinkin olo, että se nuo tilanteet merkitsevät jotain. Sitä tuntee olonsa aika pieneksi noissa hetkissä.

Itkevän omaisen lohduttaminen on hyvin raskasta itselle hoitajana. Näissä tilanteissa ei yleensä ole sanoja. Halaus on minun keinoni lohduttaa. Se ei ole välttämättä kuitenkaan helppo mennä toisen, tuntemattoman ihmisen lähelle niin herkässä tilanteessa. Muistan ne ensimmäiset kerrat noissa tilanteissa kun seisoin vaan tönkkönä paikoillani. Mielessä oli, että lohduta nyt jotenkin mutta kropassani ei tapahtunut mitään. Seisoin vain hiljaa paikoillani.

Työ- ja elämänkokemuksen myötä olen saanut varmuutta myös näihin tilanteisiin, jotka eivät ole niin arkipäivää. Toivon todella ettei noista tilanteista itselle koskaan tulisikaan arkipäivää.

Työkokemuksen myötä olen hyväksynyt sen, että aina ei löydy tai ole sanoja mitä voisit sanoa. Tällöin riittää, että olet läsnä ja, että sinulla on aikaa. Suurin virhe mitä voit tehdä on se, että vaikutat kiireiselle. Kun olet siinä potilashuoneessa potilaan ja ehkä omaisenkin kanssa, aika pysähtyy, sen täytyy pysähtyä. Vaikka potilashuoneen ulkopuolella olisi täysi härdelli päällä, niin se ei saa näkyä näille ihmisille.

Uskon, että useat vastavalmistuneet sairaanhoitajat ovat näiden samankaltaisten ajatusten edessä, nyt kun kesätyöt taas monella alkaa. Itse kannustan vain rohkeasti menemään noihin tilanteisiin. Tosiaan, aina ei tarvita sanoja. Se, että olet läsnä riittää joskus <3

Amiskan papereilla korkeakouluun?

Kyllä vain! Minä olen tavallinen amis, joka on päässyt ammattikorkeakouluun ammattikoulun papereilla, eli minulla ei siis ole lukiota takana. Itse olin aikoinaan haaveet sairaanhoitajan ammatista jo haudannut koska ajattelin, ettei korkeakouluun mennä amiskan papereilla, etenkin kun en ollut käynyt edes lähihoitajan tutkintoa alle, vaan olin pelkkä leipuri-kondiittori.

Kuitenkin haave sairaanhoitajan ammatista kyti sisälläni niin voimakkaasti, että minun oli pakko yrittää. Yritinkin ja sain kutsun pääsykokeisiin. Jo se oli voitto minulle. Päätin siinä vaiheessa, että koska sain mahdollisuuden, eli kutsun pääsykokeisiin, tätä en tulisi munaamaan. Aloin harjoittelemaan pääsykokeita varten matematiikkaa ja kertailin ruotsia ja englantia. Tiesin, että muut osiot kyllä hoidan. Meillä pääsykokeissa oli matematiikan, enkun ja ruotsin tehtävien lisäksi ennakkotehtävä jossa piti kertoa miksi haen sairaanhoitajaksi, se oli helppo. Pääsykokeisiin kuului myös ryhmä- ja yksilöhaastattelu.

Pääsykokeet

Muistan kun olin aivan viimeisten joukossa iltapäivällä ketä haastateltiin yksilöhaastatteluissa. Olin siis ehtinyt jännittää koko päivän. Menin kuitenkin haastattelutilanteeseen päättäväisesti ja itsevarmasti. Tiesin mitä halusin näyttää itsestäni ja tiesin, että halusin tuolta napata itselleni opiskelupaikan. En juurikaan muista mitä haastattelussa kysyttiin, mutta muistan sen kun selitin sitä miten oikeasti haluan tämän opiskelupaikan 110%:sti ja enemmänkin. Tähän haastattelijat vaan tuumasi, että kyllä sen heti sinusta näki kun tähän huoneeseen tulit, että sinusta huokuu niin kovasti halu ja tahto, että se täyttää tämän koko huoneen. Olin vaan, että no hyvä :D

Niin siinä vaan kävi, että sain kirjeen kotiini, että minut on valittu opiskelemaan Joensuun (nykyiseen Karelia) ammattikorkeakouluun, hoitotyön koulutusohjelmaan. Se päivä oli ikimuistoinen. Voin rehellisesti sanoa, että itkin kun sain tiedon valinnasta. Ne kyyneleet oli onnen kyyneleitä. Silloin täyttyi yksi minun elämäni suurimmista unelmista.

Muistan koulun ensimmäiset viikot hyvin, kun tunnit alkoi aina itsensä esittelykierroksella. Piti kertoa mistä tulee, millainen koulutausta jne. Olin ainut kuka sanoi, että amiskasta tullaan, ja ei, en ole edes lähihoitaja. Opettajien ilmeet oli välillä mielenkiintoisia. Ei sitä varmaan hirmu usein siis tapahdu, että ammattikorkeakouluun tai sairaanhoitajaksi lähdetään opiskelemaan ilman lukion papereita.

Lukion käyneillä on paremmat pohjat

Se on kyllä totta, että ammattikoulun käyneillä on hiukan erilaiset valmiudet kuin lukion suorittaneilla. Ammattikoulussa opinnoissa keskitytään siihen oman alan oppimiseen, niin matematiikan kuin esimerkiksi kieltenkin osalta, pitää osata leipoa ruotsiksi, ei tarvitse selviytyä yleisesti kielellä. Meillä riitti ammattikoulussa oman alan sanaston hallinta :D Näistä taidoista ei sitten olekaan hirveästi hyötyä hoitoalan opinnoissa korkeakoulussa, tai juuri missään muussakaan koulutuksessa tai tosielämän tilanteessa.

Niin vain kuitenkin selvitin tieni läpi opintojen. Sairaanhoitajaksi opiskellaan kolmessa ja puolessa vuodessa tällä hetkellä, jos siis etenee normaalia tahtia opintosuunnitelman mukaan. Olen kuitenkin erittäin vahvasti sitä mieltä, että koulutuksen saisi tiivistettyä vaikka kolmeen vuoteen, jollei jopa sen alle. Muistan erään kevään joka meillä oli tosi tiukka. Tenttejä oli ainakin viisi samalla viikolla ja miljoona eri muuta juttua painoi yhtä aikaa päälle. Tämän vastapainoksi meillä oli seuraava syksy sitten tosi löysää. Tuona aikana itse tein töitä. Koulussa tuntijaot olivat sellaisia, että tunteja oli ripoteltu päivään miten sattuu. Hyppytunteja oli ja samoin tuntien peruutuksia. Eräs surkuhupaisin tunnin peruuntuminen oli se kun anestesialääkärin piti tulla ohjaamaan meille kanylointeja heti aamusta. No me odoteltiin ja odoteltiin. Opettaja odotteli samalla tavalla. Kului melkein tunti ennen kuin saimme lääkärin kiinni ja hän kertoi, ettei ole tulossa ollenkaan. Kiva. No me sitten käytiin aihe teoriassa läpi eikä siis harjoiteltu kanylointeja koulussa ollenkaan. :D

Ensimmäisen kerran minä pääsin kanyloimaan leikkaussaliharjoittelussa. Sanoin potilaalle ja ohjaajalleni, että en sitten ole tehnyt tätä koskaan ennen, ihan vain varmuuden vuoksi ja jännitysmomentin kohottamiseksi. Onneksi sain kanyylin ekalla uimaan paikoilleen. Kyllä ne siellä harjoittelussa ihmetteli, miten noin oleellinen aihe voidaan vaan jättää kokonaan harjoittelematta koulussa. Onneksi sitten olen työssäni päässyt paljon kanyloimaan ja voin nykyään sanoa olevani siinä ihan hyvä. Mielestäni jos opintosuunnitelmassa lukee jotain ja joku tietty asia pitäisi käydä käytännössä ja teoriassa läpi koulussa, ei sitä pitäisi sivuuttaa vain sen nojalla, ettei lääkäri nyt tänään päässytkään paikalle teitä ohjaamaan. Vastaavia esimerkkejä oli miljoonasti.

Mutta takaisin aiheeseen.

Ammattikoulun todistus ei ole este esimerkiksi jos haluaa sairaanhoitajaksi, olenhan itse elävä esimerkki siitä. Muutenkin minun mielestäni papereilla kuin papereilla pitäisi opiskelupaikan aueta, jos vain osoitat kykysi pääsykokeissa. Pääsykokeissa ei pitäisi puoltaa hakijoita sen perusteella mikä koulutustausta heillä on.

Mitä mieltä tästä? Onko ruudun sillä puolen muita, jotka ovat edenneet opinnoissaan ammattikoulun papereilla esimerkiksi juuri ammattikorkeakouluun?