OLLAANKO ME SAMALLA VIIVALLA KAIKKI?

Tämä on asia jota minä olen työurani aikana pohtinut itseasiassa todella paljon, jo opiskeluaikoina. Saako potilaat tasalaatuista ja etenkin tasa-arvoista hoitoa lääkäreiltä ja hoitajilta?

Se on kysymys jota jokainen terveydenhuoltoalalla työskentelevä ihminen voisi miettiä aina silloin tällöin. Lähinnä siis hoitajat ja lääkärit voisivat tarkastella omaa asennetta ja sitä kuinka kohtaa ihmisiä jotka tulevat erilaisista taustoista.

Välillä minusta tuntuu, että hoitoon ja siihen miten ihmisiin eli niihin potilaisiin suhtaudutaan muuttuu sen mukaan, millainen tausta tällä potilaalla on. Etenkin jos siellä taustalla on jotain psyykkisiä ongelmia, päihteiden käyttöä tai muuta elämän hallintaan liittyviä ongelmia. Minua henkilökohtaisesti ärsyttää aivan suunnattomasti ihmisten asenneongelmat tietynlaisia ihmisiä kohtaan. Mua ärsyttää se, että raportilla mulle luodaan potilaasta jokin mielikuva siitä millainen hän on. Se on tietenkin enemmän kuin sallittavaa ilmoittaa jos potilas on aggressiivinen tai muuten sellainen, että häntä täytyy varoa äkkipikaisuuden tai muun asian vuoksi, mutta jos raportilla sanotaan, että erikoinen persoona, niin mitä hoidollista näkökulmaa tällainen kommentti antaa minulle? Miten minä lähden tällaista erikoista persoonaa hoitamaan? Me jokainen tässä maailmassa ollaan jonkun silmissä erikoisia persoonia. Aina löytyy joku joka ajattelee myös minusta, että olen erikoinen persoona, hankala tai muuten omituinen.

Ei ole yksi eikä kaksi kertaa kun raportilla mulle on pohjustettu joskus jonkin potilaan olevan sitten tietynlainen. Tietenkin siitä tulee itselle sellainen olo, että hitsi, miten minä pärjään tämän ihmisen kanssa iltavuoron jos se kerta on niin erikoinen ja hankala. Joka kerta kuitenkin mennessäni potilashuoneeseen astun sinne täysin omana itsenä ja otan sen potilaan vastaan sellaisena kuin minä itse hänet kohtaan, ilman ennakkoluuloja. Kohtaan sen ihmisen sellaisena kuin kukin ihminen sillä hetkellä on. En mene huoneeseen ennakkoluuloineni vaan kohtelen jokaista potilasta arvokkaasti ja kunnioittavasti oli hän sitten narkomaani tai psyykkisesti sairas. Koska eihän he ole sen kummempia kuin kukaan muukaan meistä. Alleviivaan kuitenkin sen, että aina kaikki potilaat ei ole yhteistyökykyisiä eikä yhteistyöhaluisia. Silloin hoitajan on tällaisesta hyvä tietää.

Omaiset tuovat tätä eriarvoisuus ongelmaa myös esiin kun käyn heidän kanssaan keskusteluja. Monella omaisella on olo, että jos potilaalla on jokin tausta, sanotaan nyt vaikka juuri hankala psyykkinen sairaus, ei hoidon taso ole samanlaista kuin psyykkisesti terveellä kanssa kulkijallaan. He kokevat pomputtelua ja vähättelyä oireiden suhteen, ja tämä on siis omaisten kokemus hoidosta. Jos lääkärit miettisivät, että jos potilaana olisi vaikka oma äiti tai muu läheinen, tekisivätkö he samanlaisia päätöksiä hoidon suhteen kuin tälle laitostuneelle kroonisesti sairaalle psyykeongelmaiselle? Muuttuuko saatu hoito jos potilaana on korkeassa virka-asemassa oleva täysin asiallinen ja asioistaan perillä oleva potilas, joka osaa vaatia hoitoa? Pitääkö ihmisen ylipäätään joutua vaatimaan hoitoa? No se onkin sitten varmaan jo ihan eri asia.

Eri arvoisen kohtelun voi selittää asenneongelma, mutta myös varmasti omat pelot ja erityisesti pelko ja epävarmuus siitä ettei osaa tai tiedä kuinka esimerkiksi psyykkisesti sairas potilas kohdataan. Hoidon laiminlyöntiä sekään ei tosin selitä. Jokaisen potilaan tulee saada samanlaista hoitoa, oli sitten joku virkamies, korkeasti koulutettu tai alkoholisti.

Se miten erilaisia ihmisiä tämäkin maa kantaa päällään ei varmasti ole itsestäänselvää monellekaan meistä. Esimerkiksi millaisia ihmisiä on kotisairaanhoidon piirissä. Ihmiset asuu, on ja elää mitä erilaisimmissa oloissa. Ei ole olemassa oikeaa tai väärää tapaa olla ja elää, niin kauan kuin ei rikota lakia tai vahingoiteta muita tai muiden omaisuutta. Jossain periferiassa asuu vanhuksia joilla ei välttämättä ole juoksevaa vettä, ei kunnollista kotia eikä mahdollisuutta peseytyä. Voitteko kuvitella tällaista tapahtuvan Suomessa? Kyllä, sitä tapahtuu.

Mun mielestä on äärettömän mielenkiintoista keskustella näistä aiheista. Kuulla ihmisten mielipiteitä ja kokemuksia. Olisiko sinulla jotain sanottavaa tähän aiheeseen?

Kuvat: Unsplash.com

AIKUISENA OPISKELEMAAN – MITEN KÄY TYÖN?

Sain mielenkiintoisen kysymyksen edelliseen kirjoitukseeni joka käsitteli yamk – opintoja. Kysymyksessä pohdittiin sitä, että miten itse olen sumplinut työkuviot opintojen oheen. Niin, töissähän tässä pitää ohessa käydä. Itse ajattelin aluksi, että kävisin töissä ihan normaalisti opintojeni ohessa, siis silleen, että tekisin työtä ihan kokoaikaisesti. Nyt kuitenkin kun on päässyt maistamaan tätä opiskelijan elämää ja nähnyt näitä tehtäviä mitä opintoihin kuuluu, päätin, että vähennän työtunteja vuodenvaihteen jälkeen. Vuodenvaihteeseen asti teen ihan täysi aikaisesti töitä.

Tehtäviä nimittäin riittää ja niihin pitää oikeasti paneutua ajan kanssa. Osa tehtävistä on hyvinkin laajoja, osa pienempiä, mutta niitä on sitten enemmän. Tämän lisäksi opinnäytetyötä pitää tehdä samanaikaisesti ja jos hyvin käy, niin ensi keväänä päästään kunnolla vauhtiin myös sen kanssa.

Tuli fiilis, että jos jatkan kokoaikaisesti töissä tulen palamaan loppuun pian, joten tässä välissä on hyvä kuunnella omia fiiliksiä ja toimia niiden mukaisesti. Kyllähän se toki palkassa näkyy, kun vähennän töitäni, mutta sekin on vain väliaikaista. Onneksi on mies, joka tukee mua tämän asian kanssa 100%:sti.

Työnantaja on myös hyvin kannustava opiskelujen suhteen ja tulee kyllä vastaan näissä työajan vähennyksissä. Eli sen puolesta tässä ei ole ollenkaan ongelmaa. Suurin ongelma on oman pään sisällä, eli miten sopeudun elämään pienemmän tilipussin kanssa :D Mutta sillä rahalla sitä on elettävä mitä on milloinkin käytettävissä. Ei ne tulot vaan ne menot.

Mut tärkeintä on kuitenkin se, että mä jaksan. Tässä ei todellakaan ole tarkoitus ajaa itseään loppuun. Opiskeluiden ohessa on myös tarkoitus, että koulun ja työn lisäksi aikaa jää muuhunkin elämään. Tasapainon löytäminen tässäkin tilanteessa on se tärkein asia. <3

Minkälaisia ratkaisuja muut aikuisena koulun penkille lähteneet on tehneet?