JÄNNITTÄÄKÖ KOULUN ALKU?

No kyllähän se on pakko myöntää ja sanoa ääneen, että jännittää! Hyvällä tavalla toki. Muistan kun valmistuin sairaanhoitajaksi, silloin nimittäin mietin, että en enää koskaan lähde kouluun. Tässä sitä ollaan, reilu viisi vuotta sairaanhoitajana ja jälleen menossa koulun penkille. Kolmisen viikkoa ja kahden vuoden rutistus alkaa.

Koulu siis kestää sen kaksi vuotta. Oma tahti tietysti vaikuttaa koulun kestoon, mutta luulen siihen menevän tuon kaksi vuotta. Tarkoitus on kuitenkin koulun ohella tehdä kokoaikaisesti myös töitä. Olen kyllä jo nyt alkanut miettimään, että mitähän siitä tulee. Työvuorolistat on jo suunniteltu tuonne ekoille koulupäiville ja sinne napsahti sellainen mukava 11 päivän työ / kouluputki yhdellä oikealla vapaapäivällä.

Alunperin on ollut tieto, että lähipäiviä koulussa olisi kaksi per kuukausi. Nyt kuitenkin kävi heti alkuun ilmi, että koulussa on lähipäiviä joka-ikinen viikko aloituksesta eteenpäin parin kuukauden ajan. Eli toisin sanoen mun vapaapäivät menee aina koulussa istuen. Hauska nähdä miten naatti olen vuodenvaihteessa ja millä tahdilla pystyn tai jaksan tehdä töitä koulun ohella.

Jotkut teistä on kyselleet, että mihin haluan koulutukseni avulla tulevaisuudessa suunnata. Ajatukseni on ollut, että pääsisin tästä sairaanhoitajan perus työnkuvasta pois. Täysin kokonaan en kuitenkaan halua erkaantua potilastyöstä ja senpä takia olenkin jonkin verran pyöritellyt mielessäni erilaisia vaihtoehtoja tulevaisuuden unelma työpaikasta. Totta on sekin, että en varmasti edes vielä tiedä, mihin kaikkialle pystyn tulevaisuudessa työllistymään koska kliininen asiantuntija sairaanhoitaja on melko uusi ala.

Ohjaustyö voisi olla mielenkiintoista. Tämän lisäksi kehitystyö, erilaiset projektit ja työntekijöiden koulutus voisi olla mielenkiintoisia uravalintoja. Kaikki kuitenkin lähtee liikkeelle sieltä tarpeesta. Minkälaista tarvetta esimerkiksi tulevaisuuden sairaalassa täällä Jyväskylässä tulee olemaan. Mitään pelkkiä paperipinoja en halua pyörittelemään. Sen takia en ollenkaan hakenut yamk:n johtamisopintojen pariin. Se ei vaan ole se mun juttu.

Toiveena olisi jokin vaikuttava työ. Varahenkilöstössä työskennellessä näkee sen kirjon, että miten monella tavalla yhdessä sairaalassa voi asioita tehdä. Vaikka periaatteessa jokaisella osastolla toimintojen pitäisi tapahtua samaan malliin. Hyvin näkee myös sen, että miten sen perustyön ohella ei vaan ole tarpeeksi aikaa potilaille ja ohjaustyölle. Siihen pitäisi ehdottomasti panostaa tulevaisuudessa varmasti ihan jokaisessa sairaanhoitopiirissä. Potilaan ohjaaminen ajan kanssa on äärettömän tärkeää.

Mutta vitsit mä olen iloinen, että mä pääsin tähän kouluun. Mä olen iloinen ja ylpeä itsestäni.

Kiinnostaisiko teitä lukea yamk:n pääsykokeista? Valmistautumisesta ja itse tentistä?

SE MISTÄ KAIKKI LÄHTI LIIKKEELLE

Jälleen on aika toteuttaa lukijoiden toiveita postauksen aiheen suhteen. Tällä kertaa syvennytään itselleni ah niin tärkeään ja rakkaaseen aiheeseen eli mun ammattiin ja etenkin siihen ajanjaksoon kun olin vielä opiskelija. Kirjoittelen tässä postauksessa ajatuksiani pääsykokeista, opiskeluajoista, harjoitteluista, harjoitteluiden ohjaajista, lääkelaskuista (HUIH!) ja kaikesta mitä nyt mieleen juolahtaa. Jos siis aihe ei nappaa niin klik äkkiä äxää ja veks tältä sivulta! 😀

Itselleni sairaanhoitajan, tai ylipäätään hoitajan ammatti on ollut aina ihan pienestä pitäen suuri haave ja unelma. Lapsena minä sain adrenaliinipiikkejä hälytysajossa olevista ambulansseista tai kaupassa sairaskohtauksen saaneesta ihmisestä. Joskus kulutin päivää tietyssä risteyksessä istuen ja odottaen kolaria, koska tiesin, että siihen risteykseen on joskus mies kuollut. Mä en tiedä mistä tää kaikki kumpuaa, koska suvussa meillä ei ole sairaanhoitajia eikä muitakaan hoitajia eikä lääkäreitä. Mulle se unelma-ammatti oli vain melko selvä jo varhain.

Mun mielestä olisikin outoa hakeutua opiskelemaan tälle alalle, jos ei koe jotain erityisen suurta paloa tätä ammattia kohtaan. Palkkaus ei kohtaa työn vaativuuden kanssa ja työ on raskasta puurtamista. Ei tätä työtä kukaan varmastikaan palkan vuoksi tee. Uskon, että suurin osa hoitajista haluaa olla tällä alalla, oikeasti. Kuitenkin jossain vaiheessa hukkasin itse tämän ajatuksen tulla hoitajaksi isona. Peruskoulusta hain ammattikouluun ja valmistuin sieltä leipuriksi. Tämän jälkeen olin myyjänä viisi vuotta ennen kuin sain taas juonen päästä kiinni. Laitoin hakupapereita menemään sinne sun tänne ja lopulta sain kutsun tulla pääsykokeisiin Joensuuhun. Niin vain Kuopion flikka selvitti tiensä pääsykokeista läpi leipurin papereilla ja aloitti sairaanhoitajan opinnot Joensuussa.

Pääsykokeet itsessään oli tuolloin mielestäni helpohkot. Pääsykokeisiin kuului tehdä sellainen ennakkotehtävä, jossa piti kertoa miksi halusi alalle. Varsinaisena pääsykoepäivänä me tehtiin Ruotsin ja Englannin kielen tentit ja matikkaa. Matikan laskut oli melko peruslaskuja. Muuntamistehtäviä yms. Tämän jälkeen meillä oli ryhmähaastattelu jossa katsottiin kykyä toimia ryhmässä. Meille annettiin aihe josta meidän piti keskustella. Tiesin, että ei saa pölöttää suuna päänä, vaan piti ehdottomasti antaa muidenkin jutella. Huomioin ryhmätehtävässä myös sen hiljaisimman tytön kysymällä häneltä ”vai mitä mieltä sinä olet?” – kysymyksen. Olin päivän viimeisimpien joukossa, ketkä kutsuttiin yksilöhaastatteluun. Haastattelijoita oli kaksi. En yhtään muista mitä he kysyivät, mutta muistan sanoneeni, että oon hyvin tosissani tämän hakuprosessin kanssa, että teidän on parasta uskoa se. He vain kommentoivat takaisin, että juu, huomattiin se heti kun astuit tähän huoneeseen, täytit koko huoneen innokkuudellasi 😀

Niin vain kolahti kutsu kouluun ja mun oli pakattava kamat Kuopiossa kasaan ja lähdettävä kohti uutta ja tuntematonta Joensuuhun. Ensimmäisen viikon kuljin yökkäri päällä ja itkin mun hirveässä vuokrakämpässä keskellä ei mitään. Mietin, että mitä ihmettä minä teen täällä. Tämä ei ole mun koti eikä mun kaupunki. Juuri ja juuri löysin kaupan. Se aika oli ahdistavaa ja hirveää ennen kuin koulu alkoi. Sitten kun koulu alkoi taivas alkoi kirkastua. Oli ihanaa päästä tutustumaan luokkakavereihin. Sieltä löytyi useitakin samanhenkisiä ihmisiä ja olihan meidän luokka nyt muutenkin aivan paras. 🙂 Ollaan joidenkin kanssa edelleen säännöllisesti yhteydessä ja nähdään.

En nyt tarkkaan muista enää miten meidän opetus lähti käyntiin, mutta siis melko nopeasti ekan päivän jälkeen alettiin pikkuhiljaa aloittelemaan eri aineiden parissa. Toivon, että opetussuunnitelmat on järkevöityneet tuosta ajasta kun itse opiskelin. Silloin nimittäin tuntui, että kaikki se mitä olisi pitänyt olla eniten oli ihan kaikista vähiten. Me tutustuttiin lähikuntien palveluihin, jätelaitoksiin, vedenpuhdistamoon (ihan konkreettisesti paikan päällä käytiin tutustumassa jäteveden hajuun ja kaatopaikan toimintaan), opiskeltiin etiikkaa, lisää etiikkaa, hoitotieteitä ja kaikkea ei niin olennaista. Vaikka siis varmasti nekin tärkeitä aiheita, hoitotyön etiikka erityisesti, mutta jos esimerkiksi anatomian opintoja on vähemmän kuin tiedon hallintaa, niin ei se mun mielestä mene silloin oikein.

Opintoja varten piti hankkia aika paljon kirjoja ja sitten työasu. Kaikki nämä onneksi pääsääntöisesti pystyi hankkimaan käytettynä. Koulun seinillä oli ilmoituksia käytetyistä myytävistä kirjoista ja itse ainakin hyödynsin näitä. Samalla tavalla laitoin itse valmistumisen jälkeen kiertoon kirjat joita en enää tarvinnut. Ne oli kuitenkin aika kalliita uutena ostaa. Ainoastaan lääkelasku kirjan jätin myymättä. Siitä on hyvä kertailla Love tenttejä varten myös tulevaisuudessa, niistä kun ei tällä alalla eroon pääse 🙂

Labratunnit, eli ne tunnit missä opeteltiin nukkejen avulla kaikenlaisia käytännön hoitotoimenpiteitä alkoi melko pian koulun alkamisen jälkeen. Näillä tunneilla harjoiteltiin esimerkiksi katetrointia, sängyn petaamista ja nenämahaletkun laittoa. Voin sanoa, että eihän se nyt ole kyllä yhtään sama laittaa liikkumattomalle, täydellisen selkeän anatomian omaavalle nukelle esimerkiksi virtsakatetria. Meneppä laittamaan katetri ekaa kertaa in real life. Et ensinnäkään näe mitään, käsi tärisee ja vahingossakaan katetri ei mene oikeaan reikään, mutta siitä sitä oppii!

Näillä opeilla sitten lähdettiin reilun puolen vuoden päästä koulun alkamisesta ensimmäiseen harjoitteluun. Ensimmäisessä harjoittelussa on tarkoitus päästä harjaannuttamaan sitä perushoitoa. Eli kaikki lähtee liikkeelle niistä tarpeista mitkä ovat jokaiselle ihmiselle välttämättömiä ja jokapäiväisiä; ravitsemus, erittäminen, puhtaus ja erilaiset aktiviteetit. Monesti harjoittelupaikat ovat tässä vaiheessa pitkäaikaissairaiden vuodeosastoja esimerkiksi terveyskeskuksessa. Suosittelen lähtemään tähän harjoitteluun ilman mitään ennakkoluuloja. Jotkut kokeneet lähihoitajat meidänkin luokalla osasi lytätä tämän harjoittelun pelkäksi vaipan vaihdoksi, mutta harjoittelu oli kaikkea muuta. Se oli kohtaamisia, huolehtimista, auttamista ja läsnäoloa. Ensimmäisessä harjoittelussa laitoin minun urani ensimmäisen vainajan. Olin sen papan kanssa viikon ajan, ennen kuin hän menehtyi. Silloin kohtasin ensimmäisen kerran surevat omaiset. Menin ihan lukkoon tuossa tilanteessa, enkä saanut sanaa suustani. Se tilanne on jäänyt mieleeni ja opin siitä paljon. Sen jälkeen en ole enää kokenut tuollaista jäätymistä.

Jo ensimmäisestä harjoittelusta lähtien minulle sattui vallan loistavat ohjaajat. Minulla oli yleensä kokeneempia ohjaajia, mutta oli nuorempiakin. Kaikilta heiltä opin jotain. Sain luokkakavereiltani kuulla myös niistä epäonnistuneista ohjaajista. Se on harmi, että opiskelijalle sattuu ohjaajaksi elämäänsä kyllästynyt kiukkuilija. Meillä kaikilla sairaanhoitajilla on kuitenkin velvollisuus opettaa ja opastaa uusia sairaanhoitajia ja opiskelijoita. Tämäkin on sellainen asia minkä minä olen päättänyt, että en koskaan halua purkaa omaa kiukkuani opiskelijaan. Yritän tarjota  mahdollisimman laadukasta ohjausta ja jos en jotain tiedä, niin etsin tiedon opiskelijalle. Haluan painottaa sitä, että ohjaaja ja opiskelija olisivat vertaisia keskenään. Toki vastuu on ohjaajalla, mutta eihän opiskelija opi jollei ohjaaja anna opiskelijan oppia. Jos te olette opiskelemassa sairaanhoitajaksi ja teille sattuu huono ohjaaja niin älkää jääkö yksin sen ongelman kanssa. Puhukaa opettajalla. Joskus on parempi vaihtaa ohjaajaa kuin olla huonon ohjaajan kanssa. Itseasiassa nyt kun kirjoitin tämän tähän, muistan myös kerran itse vaihtaneeni ohjaajaa. Minä olin leikkaussalissa harjoittelussa ja ohjaaja ei opettanut minulle mitään. Tuntui, että hän ei tiennyt mistään mitään eikä hän antanut minun tehdä mitään. Sanoin heti opettajalle, että neeext, koska harjoittelujakso oli lyhyt enkä halunnut hukata sitä huonon ohjaajan kanssa. Sain sitten ilman mitään sen suurempia ongelmia tilalle uuden ohjaajan.

Annan vinkkinä kaikille opiskelijoille, että vaikka tietäisit satavarmasti mitä haluat ja mitä et halua tehdä tulevaisuudessa työksesi, niin mene harjoitteluihin kuitenkin aina avoimin mielin ja pyri oppimaan siellä kaikki mahdollinen mitä suinkin tuon jakson aikana pystyt. Vaikka haluaisit psykiatriselle puolelle sairaanhoitajaksi, niin opiskele yhtä huolella se somatiikan puoli. Psykiatrisella puolella tarvitaan yhtälailla esimerkiksi diabetesosaamista kuin missä tahansa. Vaikka ihminen on hoitonsa ajan tietyn erikoisalan potilas, ei se tarkoita sitä, etteikö hänellä olisi mahdollisesti myös muita sairauksia. Mikään ei ole tympeämpää kuin ottaa opiskelija vastaan osastolle ja hän ilmoittaa heti ensimmäisenä päivänä, että hän tulee menemään sitten sinne ja tänne töihin tulevaisuudessa, että tämä harjoittelu on aika turha eikä hän aio panostaa tähän, koska se ei ole tarpeen tuota tiettyä työtä ajatellen. Jos minun kohdalleni osuisi tällainen opiskelija niin voin sanoa, että harkka ei menisi myöskään läpi tuolla asenteella 😉

Omasta mielestäni opintojen mielenkiintoisinta antia oli lääkäreiden luennot omista aihealueista. Meidän koululla luennoi kaksikin eri kirurgia ja anestesialääkäri. Nämä luennot olivat todella mukaansa tempaavia. Päivät venyivät aina pitkiksi, sillä koulu saattoi alkaa kello 8.00 ja päättyä vasta 18 -19.00 aikaan illalla näihin lääkärin luentoihin. Mutta hyvin sitä jaksoi, koska luentojen aihealueet olivat mielenkiintoisia ja lääkärit kertoivat asioista hyvin elävällä tyylillä, tuoden esimerkkejä omasta työstään esille. Näitten luentojen lisäksi kaikki konkreettinen, eli käsillä tekeminen oli se minun juttu opiskeluaikoina. Verikokeiden ottaminen oli erityisen jännä päivä. Siinä oli sitä jotain kun päästiin luokkakavereita tökkimään neulalla ja valuttamaan verta putkiin, aivan niin kuin oikeat hoitajat konsanaan!

Itse aloin tekemään lähihoitajan sijaisuuksia opintojen ohella heti kun vain oli mahdollista, eli kun minulla oli 80 opintopistettä täynnä. Tein niitä Joensuun keskussairaalassa, aika monella eri osastolla. Ihan ensimmäinen työvuoroni oli yövuoro iho- ja reumasairauksien osastolla. Muistan, että tuolloin minua jännitti aivan hitosti ja enhän minä juuri mitään pystynyt tekemään, koska olin vain siis lähihoitajan roolissa, mutta siellä minä olin. Ensimmäisen työvuoron jälkeen oli jo huomattavasti helpompi mennä seuraavalle keikalle ja siitä mun ura urkeni. Suosittelen kyllä kaikkia opiskelijoita tekemään keikkaa opintojen ohessa sen verran mitä pystyy. Kun tätä työtä pääsee tekemään konkreettisesti, niin osaamista karttuu ihan huomaamattaan ja samalla saa sitä varmuutta tekemiseen. Se helpottaa sitten valmistumisen kynnyksellä sitä niin hirvittävän epävarmaa oloa.

Meidän koulun opetussuunnitelmaan ei kuulunut varsinaisesti mitään erikoistumisopintoja. Viimeisen, eli syventävän harjoittelun aikaan meitä ohjeistettiin hakeutumaan sellaiseen harjoittelupaikkaan, mihin voisi kuvitella menevänsä töihin valmistumisen jälkeen. Minulle se paikka oli tuo päivystys minne halusin. Syventävä harjoittelu oli kestoltaan 10 viikkoa ja tuossa ajassa ehti jo oppimaan paljon, mutta vielä enemmän jäi oppimatta. Eikä sitä pidä niin ajatellakaan, että koulun jälkeen olisi valmis. Koulu antaa sulle valmiudet työskennellä tällä alalla ja sitten kun koulu on ohi, osaamista lähdetään syventämään tuonne käytännön elämään. Moni opiskelija stressaa sitä viimeisen kouluvuoden, että valmistuttuaan pitäisi osata ja tietää kaikki. Ei tarvitse. Kukaan ei osaa eikä tiedä kaikkea

Monet opiskelijat hätäilee myös sitä, miten lääkelaskut hoituvat tuolla työelämässä. Noh, en ole vielä kertaakaan tarvinnut laskea mitään ihmeellisiä kaavoja tai laskuja, tai sitä, että miten pitkään happipullo kestää jos virtaus on 3L/min. Normaalit yhteen- ja vähennyslaskut ja muunnokset on toki hyvä osata. Lisäksi esimerkiksi se, että jos lääkkeen vahvuus on 10mg/ml ja lääkäri ohjeistaa antamaan potilaalle vaikka 4 mg, niin kuinka paljon annat potilaalle lääkettä, tai jos lääkeaineen pitoisuus on 1 mg/ml ja sinun pitää antaa potilaalle vaikka 2,5 mg. Laskimet on yleensä käytössä, mutta niitä ei kanneta taskussa, vaan ne makaa jossain kanslian pöydällä tai muualla piilossa ja jos oikein paha lasku tulee, niin sitten voit kaivaa laskimen esiin tai varmistaa vielä työkaverilta. Harjoitteluissa opiskelijat yleensä menee ihan lukkoon jos ohjaaja kysyy, että noh, minkäs verran me tätä lääkettä nyt sitten potilaalle annetaan. Sekin on ihan normaalia ja samalla tavalla itse olen jäätynyt samojen kysymysten äärellä. Lasten lääkehoidosta taas en osaa sanoa mitään, että kuinka paljon vaikeampaa se lääkehoito siellä on, kun annokset on niin erilaisia.

Opinnot kannattaa ottaa tosissaan ja pyrkiä keikkailemaan sen verran kuin pystyy. Omia kädentaitoja kannattaa harjaannuttaa mahdollisuuksien mukaan ja miettiä harkkapaikkoja sen mukaan mitä osaamista erityisesti tarvitsisi. Kuitenkin harjoitteluihin kannattaa valita mahdollisimman eri tyylisiä paikkoja. Kaikkia harjoitteluita ei kannata suorittaa erikoissairaanhoidon vuodeosastolla. Mitä laajemmin tämän kentän näkee, sitä paremmin pystyy hahmottamaan kaikki palvelut mitä ihmisille pystyy tarjoamaan ja ymmärtää myös sen, miten erilaisissa paikoissa sairaanhoitaja voi työskennellä.

Tsemppiä kaikille tuleville sairaanhoitajille!