KUINKA OPPIA NAUTTIMAAN JUOKSEMISESTA?

Mä kuulun niihin ihmisiin, jotka ei ole koskaan saanut juoksulenkeistä mitään kicksejä, ei endorfiiniryöppyjä tai mitään muutakaan positiivista fiilistä. Mulle juokseminen, siis lähinnä lenkkeily on ollut aina todellista pakkopullaa. Aiemmin jos olen lähtynyt lenkille olen kävellyt nuo lenkit, koska se on ollut enemmän se mun juttu.

Mulla on järkyttäviä kokemuksia juoksulenkkeilystä jo ihan lapsuusajoilta. Silloin kun harrastin yleisurheilua, mun kilpailuvietti oli kova. Ne mun lajit oli pikamatkat ja pituushyppy, myöhempinä vuosina kuulantyöntö, kolmiloikka ja kiekkokin. Kisavietin vuoksi osallistuin kerran maastojuoksukisoihin. Mä sain valmentajalta ja isältä ohjausta, että älä sitten lähde vetämään täysillä heti startissa, koska nämä ei ole pikajuoksukisat. Muuten noutaja tulisi nopeasti. Olin, että joo joo, en tietenkään. No starttipyssy kun pamahti, niin meikähän ampaisi heti kärkeen. Jaksoin juosta siellä sen muutama satametriä. Tämän jälkeen aloin tippumaan joukossa. Kilpailijoita oli varmasti joku parikymmentä ja matka oli reilut neljä kilometriä. Se oli elämäni traumaattisin kokemus urheilun saralta, ja vaikka ikää ei ollut kuin jonkun verran päälle 10 vuotta, muistan ne kisat, sen kisareitin mäet ja mutkat todella hyvin.

Puolessa välissä matkaa olin pitämässä häntäpäätä toisen kisaajan kanssa. Olin varma, ettei se matka lopu koskaan, vaikka tiesin, että loppuu, koska käytiin kävelemässä se reitti ennen kisoja. Loppuvaiheessa reittiä eteen tuli vielä järkyttävä ylämäki. Se oli melkein pystysuora seinä. Koko matkan ajan mua tietenkin pisti mahaan ja olkapäähän ja oksennus yritti nousta suuhun. Ai että, mukavia muistoja.

Noin sata metriä ennen maalia oli reitillä kanto. Päätin, että vittu, minähän en juokse enää yhtäkään metriä ja jäin istumaan tuolle kannolle. Ihmiset yleisössä katseli ja yritti kannustaa, mutta mä vaan sadattelin, että vittu mitä paskaa, en todellakaan juokse, juoskaa itse. Tässä vaiheessa viimeinenkin juoksija ohitti minut. Aikani kuuntelin isäni kannustusta ja valkun huuteluja siitä, että jos vaan menisin maaliin, niin saataisiin joukkueelle yksi piste. Perkele. Ajattelin, että jaa, mä kävelen sitten. Ihan sama. Niin mä sitten pääsin maaliin saakka, mutta vannoin kautta kiven ja sen kannon, minkä päällä istuin maalisuoralla, että tätä lajia ei enää koskaan minulle. Tuo lupaus on oikeastaan aika hyvin pitänyt näihin päiviin saakka.

Siitäpä tosiaan alkoi minun ja pidempien juoksumatkojen vihasuhde, jota on oikeastaan kestänyt näihin päiviin saakka. Toki olen yrittänyt tässä välissä käydä kokeilemassa juoksemista, joskus ihan kohtalaisen onnistuneestikin, mutta ne on jääneet muutaman kerran kokeiluihin. Mulla on tosi usein vaivana juoksemisessa se, että mua alkaa pistämään pitkin kroppaa, yleensä mahaan ja sit joskus olkapäähän. Sitten joskus penikat puutuu ja siihenpä se juoksu sitten on viimeistään tyssännyt.

Nyt kuitenkin, kun meillä on tuo koira, Luka joka täyttää ensi kuussa 11 kuukautta,  me ollaan pikkuhiljaa aloitettu juoksulenkkejä hänen kanssaan. Juoksulenkit on menty ihan täysin koiran ehdoilla ja lähinnä muutaman sadan metrin juoksupyrähdyksinä ja sitten ollaan kävelty. Näin kesäaikaan mä olen kantanut lisäksi Lukalle omaa vesipulloa koko ajan mukana ja juomataukojakin me pidetään 50 minuutin lenkin aikana 3-4.

Me ollaan käyty Lukan kanssa juoksemassa 3-4 kertaa viikossa. Nyt näinä kertoina mä olen oikeasti alkanut nauttimaan juoksemisesta. Me ei juosta mitenkään kovaa hölkkää vaan sellaista tahtia, että sekä koiralla ja minulla on hyvä fiilis koko ajan. Mulla on lisäksi ollut nyt viimeisimmät kerrat sykevyö. Olen nähnyt vähän, että millä sykealueilla mennään mun ihan peruslenkeillä. Kieltämättä sykealueet pyörii ylimmissä luokissa. Mulla on aina syke noussut tosi herkästi, mutta se myös laskee nopeasti. Mulle 150 on ihan ok, eikä olo ole yhtään paha tai liian rasittunut. Voisi kuitenkin kuvitella, että tuollaisella hidastempoisella lenkillä sykkeet olisivat ennemminkin 120-130 luokissa. Alla kuvia eiliseltä lenkiltä, jolla juostiin jo melkein koko lenkin ajan.

Enpä olisi koskaan uskonut sanovani, että oikeasti nautin juoksemisesta ja saan siitä hyvän fiiliksen! Huikeeta! Onko sinulle käynyt jonkun lajin kanssa samalla tavalla?