YHTEISHAKU LÄHESTYY

Kevään yhteishaku lähestyy. Ajattelin ottaa tämän aiheen esille sillä ajattelin itsekin hakea tänä vuonna kouluun. Mulla tulee nyt tänä keväänä täyteen viisi vuotta valmistumisesta. Viisi kokonaista vuotta olen tehnyt nyt töitä sairaanhoitajana, saanut toteuttaa omaa unelmaani. Vuosi sitten mulla jo oli olo, että jotain tartteis keksiä, mä en vaan vielä tiennyt, että mitä se olis. Katselin erilaisia suuntautumisvaihtoehtoja ja mietin. Mietin tosissani, että mitä haluaisin tehdä. Minulla oli viime keväänä kehityskeskustelu jossa toin tämän fiiliksen kans esille. Esimies sanoi todella viisaasti, että anna ajatuksille aikaa. Se tulee sieltä sitten kun on sen aika.

Toden totta. Aika teki tehtävänsä ja tämän vuoden aikana olen tullut siihen tulokseen, että haluaisin lähteä opiskelemaan ylempään ammattikorkeakouluun. Kliininen asiantuntija, se olisi nyt tällä hetkellä se mihin haluaisin lähteä suuntautumaan tällä hoitopuolella.

Olen huomannut, että mun elämä menee sellaisissa viiden vuoden sykleissä, ainakin opintojen suhteen. Kun menin yläasteen jälkeen ammattikouluun, olin valmistumisen jälkeen viisi vuotta työelämässä kunnes mua alkoi polttelemaan opinnot. Tätä ennen en olisi voinut kuvitellakaan, että olisin palannut koulun penkille. Nyt sama homma. Neljännen vuoden  kohdalla alkoi jo kihelmöidä, että jotain pitäisi keksiä ja nyt viiden vuoden kohdalla se idea tulee. Se mikä mua ajaa uusien opintojen pariin on se, että käytännössä jos jäisin rivisairaanhoitajaksi minä olisin just nyt mun urani huipulla. En minä halua, että mun uran huippu on tässä, minä haluan enemmän. Toisekseen kävin katselemassa eräs päivä mun eläketietoja. Mun odotettu eläkeikä oli muutamaa päivää vaille 70 vuotta. MIETTIKÄÄ SEITSEMÄNKYMMENTÄ VUOTTA! Eli mulla olisi käytännössä nelkyt vuotta työikää vielä jäljellä. Mitä minusta olisi jäljellä jos jatkaisin tässä työssä vielä nelkyt vuotta? Ihmisraunio niin fyysisesti kuin henkisestikin? :D

Tämä työ on kuluttavaa. Se on kuluttavaa fyysisesti, mutta se on kuluttavaa myös henkisesti. Ja vaikka kuinka rakastankin tätä työtä, en mä halua kuluttaa tällä itseäni loppuun. Enkä mä sano sitä, että muualla työ olisi sen helpompaa tai kevyempää. Koulutus tuo kuitenkin enemmän vaihtoehtoja mistä valita.

”Koulutuksessa hankit valmiuksia vaativaan hoitotyön päätöksentekoon ja samalla opit toimimaan kliinisen hoitotyön asiantuntijana eri työympäristöissä. Saat osaamista hoitotyön muutos- ja kehittämisprosessien suunnitteluun ja toteutukseen sekä näyttöön perustuvaan terveydenhuollon uudistamiseen.”

Yhteishaku alkaa nyt maaliskuussa 14. päivä ja se päättyy 28.3. Itse aion täyttää hakupaperit ja käydä pääsykokeissa. Jyväskylän ammattikorkeakoulussa aloituspaikkoja on 20 eli tiukka seula pitää varmasti läpäistä, ennen kuin paikka koulusta heltiää. Haluan kuitenkin lähteä yrittämään ja katsoa onko nyt mun aika. Opiskelu työn ohessa ei varmasti tule olemaan kevyttä ja motivaatiota se sitten kysyy. Se onkin se tärkein juttu kun aikuisiällä hakeutuu opiskelemaan. Motivaatio. Sitä pitää olla, sillä opiskelu aikuisena on sun oma vapaa valinta.

Onko mun blogin lukijoissa ketään kuka aikoo hakea nyt kevään yhteishaussa?

Tässä aikaisempi tekstini aiheeseen liittyen:

Ammattikoulusta ammattikorkeakouluun

Toivepostaus – Opiskelu sairaanhoitajaksi

Sain eräältä lukijalta pyynnön kirjoitella kokemuksiani opiskeluajoista. Tammikuussa starttaa taas monella tulevalla sairaanhoitajalla opinnot ja useita varmasti mietityttää, että millaista siellä on. Itselläni on opinnoista reilu kolme vuotta, eli aika hyvin on mielessä vielä nuo ajat, joten miksipä en kertoisi muistoista ja kokemuksistani!

Itse opiskelin Joensuussa Karelia ammattikorkeakoulussa sairaanhoitajaksi. Muutin opintojen perässä Kuopiosta Joensuuhun. Tuo oli ensimmäinen iso elämänmuutos minun elämässäni, muutto toiselle paikkakunnalle. Aiemmin olin ajatellut ettei minusta olisi tuollaiseen mutta tiesin sen, että jos vain saan paikan opiskella sairaanhoitajaksi mistä tahansa kaupungista, niin minä lähden kyllä sinne. Kun muutin Joensuuhun, tunsin sieltä entuudestaan yhden ainoan ihmisen, joten se oli jännittävä muutos kyllä.

Olen aiemmalta koulutukseltani leipuri-kondiittori, ja edellisestä koulustani oli tuolloin viitisen vuotta aikaa. Jännitin ihan tosi paljon sitä, että miten tulen tuolla amk:ssa pärjäämään. Koulun aloitus oli onneksi helppo ja loi uskoa siihen, että kyllä minä pärjään. Ensimmäisenä päivänä kokoonnuttiin koulun auditorioon. Tuolla saatiin infot tulevasta ja sitten me jo kuljeksittiinkin luokan kanssa tutorin perässä siellä täällä ympäri koulua.

Ensimmäiset päivät oli ihan pelkästään omaan luokkaan tutustumista ja opettajat esittäytyivät ja kertoilivat niistä opinnoista mitkä meillä ensimmäiseksi alkaisi. Ensimmäisten viikkojen aikana piti jo tehdä hankintoja opintoja varten, piti ostella kirjoja, jotka olivat ihan tosi kalliita (jos haluat säästää, osta käytettynä tai lainaa kirjastosta, pärjäät ihan hyvin!) ja sitten työasu. Se piti ostaa joko uutena tai käytettynä, koska sitä tarvittaisiin hoitotyön labratunneilla, eli siis niillä tunneilla joilla harjoiteltiin käytännössä hoitotyön oppeja kuten katetrointia, syöttämistä (päästiin syöttämään toisiamme), kanyylinlaittoa, vuoteen petaamista, nenämahaletkun laittoa yms. Nämä hoitotyön tunnit jännitti aina eniten, koska niissä sitä tajusi aina, että mihin sitä ollaan oikein opiskelemassa.

Koulu alkoi itselläkin silloin aikoinaan tammikuussa ja ensimmäinen harjoittelu oli ekana syksynä. Harjoittelujakson nimeä en nyt muista mutta tässä harjoittelussa hakeuduttiin tk:n vuodeosastoille harjoitteluun. Itse olin pitkäaikaissairaitten ja vanhuksien laitoksessa harjoittelussa. Muistan kun meidän luokalla oli niitä, jotka olivat opiskelleet ensin lähihoitajaksi ja sitten hakeutuivat opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Nämä tyypit aina lyttäsi etukäteen oikeastaan kaikki harkkapaikat. Tästäkin minun harkkapaikasta, johon itse sitten menin, sain kuulla, että siellä ei tehdä mitään muuta kuin vaihdetaan vaippoja ja pestään takapuolia, että noilla ennakkoasenteilla lähdin sitten ekaan harjoitteluun.

Eka harjoittelu oli kuitenkin kaikkea muuta kuin pelkkää vaipan vaihtoa. Totta kai siellä vaihdettiin niitä vaippojakin mutta missäpä niitä ei vaihdettaisi. Ekassa harjoittelussa opin kohtaamaan ihmisen, joka on sairaalavuoteen oma. Ensimmäisessä harjoittelussa sain seurata sivusta kun elämä ihmisestä hiipuu ja jonkun rakas ja läheinen ihminen kuolee. Huomasin, että panikoin ja en saanut sanaakaan suustani omaisille sanottua. Laitoin kuitenkin vainajan niiden oppien mukaan mitä koulussa oltiin harjoiteltu. Ensimmäinen harjoittelu antoi paljon ja heti tuolloin päätin, että en kuuntele enää kenenkään mielipiteitä mistään paikasta, koska jokainen kokee asiat niin eri tavalla. Halusin lähteä ilman ennakkoluuloja kohti uusia harjoitteluja. Harjoittelujakso meni hyvin ja sain hyvät arvioinnit. Yksi lausahdus joka minulla on edelleenkin mielessäni tuli tuolloiselta harjoittelun ohjaajaltani. Hän sanoi, että älä koskaan menetä tuota empatiakykyäsi. Olin tuosta huomiosta erittäin otettu ja tuo ohjaa edelleenkin omaa hoitotyötäni.

Jokaisessa harjoittelussa harjoittelujakson tehtäviin kuului valita hoidettavista potilaista yksi  ns. oma potilas. Tälle yhdelle valitulle potilaalle piti sitten suunnitella hoitotyön tarve, eli miksi hän on sairaalahoidossa tai mikä on se tarve jota hän juuri sinä päivänä tarvitsee, tavoitteet sekä toteutus yhden vuorokauden ajalta. Eli esimerkiksi pitkäaikaissairaalla se tarve voi olla virtsaamisen onnistuminen tai ravitsemus. Jokaisella meistä on joka päivä useita tarpeita ja nämä kaikki pitäisi huomioida päivän aikana. Piti myös miettiä lääkehoito, että miksi mikäkin lääke potilaalle menee.

Annan vinkkinä tuleville ja miksei nykyisillekin sairaanhoitaja opiskelijoille, että vaikka tietäisit satavarmasti mitä haluat ja mitä et halua tehdä tulevaisuudessa työksesi, niin mene harjoittelujaksoille kuitenkin avoimin mielin ja pyri oppimaan siellä kaikki mahdollinen mitä suinkin tuon jakson aikana pystyt. Vaikka haluaisit psykiatriselle puolelle sairaanhoitajaksi, niin opiskele yhtä huolella se somatiikan puoli. Psykiatrisella puolella tarvitaan yhtälailla esimerkiksi diabetesosaamista kuin missä tahansa. Vaikka ihminen on hoitonsa ajan tietyn erikoisalan potilas, ei se tarkoita sitä, etteikö hänellä olisi mahdollisesti myös muita sairauksia.

Opiskeluiden aikana tuli huomattua se, että sairaanhoitajan opintokokonaisuuteen kuuluu paljon omasta mielestäni ehkä turhaakin opetusta. Vai mitä ajattelette, että millä tavalla vierailu kaatopaikalla tai jäteveden puhdistuslaitoksella antaa valmiuksia sairaanhoitajana työskentelyyn? Hämmennyttiin myös välillä siitä, mitä aineita opintosuunnitelmassa oli painotettu. Meillä oli esimerkiksi anatomiaa & fysiologiaa opintopistemääriltään paljon vähemmän kuin esimerkiksi hoitotiedettä. Valitettiin siitä paljon tuolloin kun opiskeltiin. Selailin tuossa nykyistä opsia ja tällä hetkellä opinnoissa taitaa olla enemmän anatomian opintoja. Ensisijaisesti kuitenkin, ainakin minun mielestä, olisi tärkeää oppia ihmisen elimistö ja sen toiminta.

Omasta mielestäni opintojen mielenkiintoisinta antia oli mm. lääkäreiden luennot omista aihealueista. Nämä päivät venyivät aina pitkiksi, sillä koulu saattoi alkaa kello 8.00 ja päättyä vasta 18 -19 00 aikaan illalla lääkärin luentoihin. Mutta hyvin sitä jaksoi, koska luentojen aihealueet olivat mielenkiintoisia ja lääkärit kertoivat asioista hyvin elävällä tyylillä tuoden esimerkkejä omasta työstään esille. Lisäksi kaikki konkreettinen, eli käsillä tekeminen oli se minun juttu. Verikokeiden ottaminen oli jännä päivä. Siinä oli sitä jotakin kun päästiin luokkakavereita tökkimään neulalla ja valuttamaan verta putkiin! :D

Vaikka sairaanhoitajaksi opiskelu vie 3,5 vuotta ei se mielestäni ole koko ajan hiki otsalla opiskelua. Muistan joskus kun meillä oli melkein koko syksy vapaata, koska meillä oli ollut niin erityisen tiukka kevät. Olenkin sitä mieltä, että nämä opinnot saataisiin varmasti puristettua myös kolmeen vuoteen.

Itse aloin tekemään lähihoitajan sijaisuuksia heti kun vain oli mahdollista, eli kun oli 80 opintopistettä täynnä. Tein niitä Joensuun keskussairaalassa, aika monella eri osastolla. Ihan ensimmäinen työvuoroni oli yövuoro iho- ja reumasairauksien osastolla. Muistan, että tuolloin jännitti aivan hitosti ja enhän minä juuri mitään pystynyt tekemään koska olin vain siis lähihoitajan roolissa mutta siellä minä olin. Ensimmäisen työvuoron jälkeen oli jo huomattavasti helpompi mennä seuraavalle keikalle.

Voin sanoa, että kun tein töitä opiskelujen ohessa, se opetti minua valtavasti käytännön työskentelyssä. Jokaiseen harjoitteluun oli varmempi olo mennä kun oli jo kokemusta tällä alalla työskentelystä. Eli jos suinkin vaan pystyt ja aika antaa periksi, käy ihmeessä tekemässä edes silloin tällöin keikkaa, kunhan vain opintopisteet antavat periksi. Ylimääräisen rahan lisäksi, työskentelystä saat ihan tosi paljon itsevarmuutta ja oppia ja kokemusta, jota ei tällä alalla ole koskaan liikaa.

Meidän koulutukseen ei kuulunut varsinaisesti mitään erikoistumisopintoja. Viimeisen eli syventävän harjoittelun aikaan jos vain suinkin tiesi, mitä haluaisi mahdollisesti ”isona” tehdä, kannatti hakeutua siihen paikkaan harjoitteluun. Itselle se oli tuo päivystys minne halusin. Syventävä harjoittelu oli kestoltaan 10 viikkoa ja tuossa ajassa ehtii jo oppimaan paljon mutta vielä enemmän jäi oppimatta.

Opintojen jälkeen sinulla on valmiudet lähteä toteuttamaan sairaanhoitajan ammattia. Millään tavalla et ole vielä valmis, enkä osaa sanoa kuka tällä alalla on sitten valmis ja milloin. Moni opiskelija stressaa sitä viimeisen kouluvuoden, että valmistuttuaan pitäisi osata ja tietää kaikki. Ei tarvitse. Kukaan ei osaa eikä tiedä kaikkea. Sitä lähdetään vaan sitten syventämään sitä omaa osaamista työelämään, niillä valmiuksilla mitä koulu on antanut.

Laita kommenttiboksiin viestiä, jos haluaisit vielä tietää jotain sairaanhoitajan opinnoista tai ammatista, vastaan kysymyksiin mielelläni!