Parisuhde peilaa minua itseä

Voitko sitten aina käytön jälkeen täyttää kastelukannun, että vesi on hapettunutta kun seuraavan kerran kastellaan kukkia…

…Sanoin minä eräs päivä miehelleni. Seuraavan kerran kun kastelin kukkia kastelukannu oli tyhjä. Hups! Muistelin, että itse taisin edellisen kerran kastella kukat…Todellisuudessa asia menee niin, että mies kyllä muistaa minun ohjeet ja minä en.

Parisuhde tekee kyllä hyvää ihmiselle. Parisuhde on kuin peili. Jos teet jotain jollain tapaa, niin saat hyvin nopeasti nähdä oman itsesi. Jos siis vain tajuat avata silmät ja ymmärrät tarkastella omaa käyttäytymistä. Minä olen kyllä havahtunut, monta kertaa.

Olen tämän nykyisen parisuhteen aikana jälleen kasvanut hirveästi. Olen joutunut kohtaamaan ongelmakohdat omassa itsessäni ja omassa käytöksessäni. Parinvuoden sinkkuajan jälkeen ajattelin korjanneeni yksikseni ongelmakohdat itsestäni pois. Ajattelin, että nyt osaan olla hyvä puoliso toiselle, jos jonkun tapaan. Sitten kun lopulta tapasin, huomasin, että olen ihan keskeneräinen. Mieheni on mahtava ja kestää kyllä minun opettelun. Mieheni on myös siitä mahtava, että hän osaa puhua, jos minä vain maltan kuunnella. Aina minullakaan ei ole tarve inttää vastaan, vaan voi sanoa, että niin, olet oikeassa kulta. Ei minun tarvitse olla aina oikeassa.

”Kaikki, joka meitä toisissa ihmisissä ärsyttää, johtaa oman itsemme ymmärtämiseen.”
-Carl Gustav Jung-

En minä nalkuta ainakaan

Harva nainen haluaa myöntää sitä, että nalkuttaa. Mä nalkutan kyllä joskus, joo ja hävettää myöntää se. Olen ajatellut, että enhän minä nalkuta mutta perkele, kyllä minä teen sitä. Huomauttelen paidoista tuolien selkänojilla, vaikka toinen on juuri siivonnut auton. En keskity siihen mitä toinen tekee, vaan siihen mitä toinen on jättänyt tekemättä. Ihan tyhmää. Ihan tyhmää etenkin silloin kun tajuaa sen, että miten on toiminut. Kun tottuu liian hyvään, sitä sokeutuu sille hyvyydelle ja huomaa vaan ne huomautettavat asiat, joilla ei ole oikeasti enää mitään merkitystä. Asioita alkaa pitää itsestäänselvyytenä. Tietenkin mieheni siivoaa auton mutta kyllä hänen täytyy korjata nuo vaatteet pois lojumasta myös. Mitä merkitystä minun hyvinvoinnille on sillä, että mies on jättänyt paidan tuolin selkänojalle, jonka hän kaiken lisäksi korjaa siitä pois yleensä päivän sisällä? Ei mitään merkitystä, paita voi ihan hyvin olla siinä.

Ihan tyhmää. On niin paljon helpompaa sanoa sille toiselle, et hei voisitko tehdä jotain tolle paidalle, kuin sanoa minulle itselleni, et relaa vähän ja sano kiitos kun toinen on tehnyt kuitenkin jotain hyvää. On tuskaista huomata välillä se, että vaadit toiselta ihan liikaa, etkä itse ole tyytyväinen mihinkään vaan vaadit vaan enemmän.

Onneksi näihin asioihin havahtuu aika ajoin. Haluan ennemmin olla kiitollinen siitä mitä toinen tekee, en tyytymätön. Haluan positiivisuutta negatiivisuuden sijaan. Se kai se on lähtökohtaisesti kaiken tarkoitus, tai niin ainakin haluaisin asioiden olevan. Mä en ole täydellinen mutta mä voin oppia. Oppia omasta itsestäni, en toisesta mutta toisen avulla. Siitähän se kaikki muutos lähtee, halusta olla parempi.

Kun on vaan niin hyvä pöhinä päällä!

Mistä motivaatio kumpuaa? Miksi sitä joskus on ja joskus ei ole? Olen tässä yrittänyt miettiä tätä kysymystä useampana päivänä. Olen nimittäin yllättänyt itseni positiivisesti tämän dieetin myötä. Viime syksynä viimeksi yritin dieettiä eli ryhtiliikettä omien elintapojen kanssa. Jaksoin silloin viisi viikkoa tuota yritystä. Vaikka nyt ei ole takana vasta kuin kaksi viikkoa niin tiedän, että tulen menemään nyt pidemmälle kuin edellisellä yrityksellä.

Mielitekoja on ollut, sitä en kiellä. Silti tiedän, että en ole ollut oikeastaan kertaakaan lähelläkään repsahtamista. Haluan onnistua tässä niin paljon enemmän kuin mitä hetkellinen halu jotain herkkua kohtaan on, että en ole valmis uhraamaan tätä hetken nautinnon vuoksi. Kyllä minä senkin tiedän, että ei dieettiä pilata yhdellä repsahduksella, mutta kun sinä kerran annat itsellesi luvan maistella jotain kiellettyä, on se raja helpompi ylittää toisenkin kerran. Joten pysyn mielelläni kokonaan tällä puolen rajaa, että en salli itselleni edes yhtä kertaa sitä ”repsahtamista”.

Eilen kotona syötiin tällaista, tai tuo yks söi, mie vaan tyydyin haistelemaan ja kuvaamaan.

Oltiin perjantaina kavereitten kanssa katsomassa Haloo Helsinkiä Himoksella Jämsässä ja minä olin kuskina. Eli se oli edessä selvinpäin ilta baarissa. Tuli elävästi mieleen ne hetket kisadieetiltä kun oli kesä ja piti tietenkin välillä käydä terassilla ja tietty Ilosaarirockissa piti käydä rokkaamassa (eväänä oli lämmintä maitorahkaa ja kananmunia :D) yms, hyviä muistoja :D. Ne bileet mentiin zero-limujen ja soodaveden voimalla. Kuten tuolloinkin, niin hyvin meni nytkin ilta soodalla, mitä nyt nälkä hiukan yllätti, mutta autossa odotti rahkaa jonka sitten vedin ja sillä selvittiin :)

Mistä motivaatio kumpuaa?

Suurin kysymys kai on, että mistä tuo motivaatio nyt jälleen kerran kumpuaa? Onko kyse ajoituksesta vai mistä? Minua on ärsyttänyt tässä menneinä viikkoina oma pöhötys ja se, että farkut ahdistaa päällä. Kai minä sitten tarpeeksi kauan katselin ja kuuntelin tuota fiilistä, että tuli kunnon agret päälle ja yksinkertaisesti vaan päätin, että nyt tämä saa riittää. Ahdistus ja huono olo itseni kanssa on täysin minun omissa käsissä. Jos en halua ahdistella farkkujen tai omien jenkkojen kanssa, on minun itse tehtävä asialle jotain.

Tuota mantraa kai sitä on tullut hoettua mielessä tarpeeksi kauan kerta tämä nyt toimii näinkin hyvin.

Hyvillä fiiliksillä siis viikko nro. 3 kohti!

Ihanaa alkavaa viikkoa!