AINA EI TARVITSE LÄHTEÄ KAUAS

Kuten varmasti suurin osa teistä viikonlopun aikana huomasi, pääsimme kavereiden kanssa aikamoiselle seikkailulle yhden vuorokauden ajaksi. Homman nimihän oli monelle tuttu Amazing Race formaatti, mutta muokattuna vähän uusiksi. Me kilpailimme viiden joukkueen kesken, neljän henkilön tiimeissä ja 24 tunnin ajan. Kilpailualustana meillä oli upeaakin upeampi Keski-Suomi.

Itse kisasta muutoin emme ennen kilpailua tienneet yhtään mitään. Tiesimme vain sen, että matkalla on erilaisia tehtävärasteja joita suorittaisimme oman joukkueemme kesken. Ja näin olikin. Kisa starttasi Jyväskylän satama-alueelta perjantaina iltapäivästä. Bussi vei meidät kaikki ensiksi Perttulan tilalle Leppävedelle. Tuolla saimme kisabriiffin, selviytymiskassin ja muuta kisassa tarvittavaa välineistöä. Lisäksi tuolla pääsimme tapaamaan kunnolla meidän muut kilpakumppanit.

Tosiaan, kova joukko oli vastassa. Toinen toistaan kovempia joukkueita ympäri Suomen oli päässyt mukaan tähän skabaan. Sitten siellä oli mun tiimi, Team Mansikkapilvi. 🙂 Meidän tavoitteena oli tietenkin lähteä voittamaan tämä kisa.

Ensimmäinen rasti olikin sitten tuolla Perttulan tilalla, jonka perusteella ratkottiin lähtöjärjestys kilpailuun. Meidän tiimi tuli tässä kohtaa kolmanneksi, eli kolmantena päästiin lähtemään kisaan. Kun lähtölaukaus kuului, joukkueet lähetettiin matkaan muistaakseni minuutin välein. Ensimmäisenä meidän piti juosta muutama sata metriä, josta saimme valita autot. Autoina meillä oli kaasuautot, eli autot jotka toimivat kaasuilla, eli toisin sanoen lehmän paskalla ja heinällä. Mulle hihkastiin, että ota Mersu ja minä nappasin Mersun avaimet käteeni. Valinta ei ihan osunut nappiin, mutta kerron siitä tuonnempana. Toisena tehtävänä meidän piti tankata nämä kaasuautot. Leppävedellä toimii kaasuautojen tankkauspiste eli biokaasuasema Metener. Tuolla autot tankattuamme pääsimme lähtemään kunnolla liikkeelle. Huomasimme heti alussa, että auton yhdessä renkaassa oli naula uponnut syvälle renkaan kumin sisään. Ajattelimme, että noh, se on varmaan ollut siellä jo tovin, eikä se vaikuta ajoomme. Vaan kuinkas kävikään. Ajoimme Suolahden kautta Äänekosken Kapeenkoskelle suorittamaan tehtävää ja matkalla auto alkoi herjaamaan tyhjentyvää rengasta. Voi ei!

Soitimme pikapikaa kisaisännille, että mitäs nyt. Noh, me lähdimme suorittamaan tehtävää Kapeenkoskelle ja auto lähti rengashuoltoon. Mukana lähti tietty myös meidän omat kamat jotka olivat auton sisällä. Eihän siinä, suoritimme Kapeenkoskella kaksi tehtävää pareittain. Tiimin toinen puolisko valmisti viisi täydellistä lettua ohjeen mukaisesti ja tämän lisäksi he tunnistivat, tai ainakin yrittivät tunnistaa erilaisia makuja. Minä ja Petri taas saimme hiukan vauhdikkaamman tehtävän. Tulimme nimittäin alas tuon kuohuvan Kapeenkosken. Minä sentään pääsin veneen kyytiin, mutta Petrille vetäistiin päälle vain märkäpuku ja räpylät ja kainaloon annettiin kelkka. Hyvinhän se meni. Kokemus oli upea, sillä vettä on tällä hetkellä koskessa niin paljon, että tyrskyt on aika mahtavat.

Saimme automme onneksi takaisin heti kun olimme lähteneet ajamaan kisajärjestäjän toisella autolla kohti seuraavaa rastia Tarvaalan biotalouskampukselle. Tässä kohtaa kisaa tuli ensimmäinen suunnistusvirhe, tai GPS sen virheen teki, koska laittoi meidät menemään väärään paikkaan. Onneksi huomasimme virheen ja menetimme ajassa vain noin parikymmentä minuuttia, jos sitäkään. Biotalouskampuksella jouduimme syömään hyönteisiä. Jokainen sai eteensä alkupalat jossa oli jotain toukkia pienen suolakeksin päällä ja itse pääateria oli jotain sirkkoja meksikolaiseen tyyliin. Ei ollu sirkat ihan mun juttu, mutta olenpa nyt sitten niitäkin maistanut tai oikeastaan syönyt yhden annoksen.

Kello alkoi olemaan tässä vaiheessa jo iltakahdeksan ja kisa vaan jatkui. Ajoimme seuraavaksi Petäjävedelle ohjeiden mukaisesti suorittamaan viidettä rastia. Edelleen olimme kisassa tiukasti kolmantena. Tässä tehtävässä jakauduimme taas pareihin. Iina ja mun mies lähti melomaan kuuluisaa Wanhan Witosen melontareittiä ja minä ja Petri jäimme tutustumaan Petäjäveden Unescon maailmanperintökohteeseen eli Petäjäveden vanhaan kirkkoon. Minä kiipesin tapulitorniin ottamaan kuvaa ja tämän lisäksi teimme huikean hienon esittelyvideon tästä kirkosta. Ai että 😀 Yhdellä otolla purkkiin, melkein 😀 Täältä pääsette katsomaan videon.

Ja eikun kohti seuraavaa rastia kellon lyödessä jo yli iltakymmentä. Tässä kohtaa vihdoin saatiin tieto, että tämän illan viimeinen rasti häämöttäisi edessä. Se oli aivan todella viehättävä ja ilmeisen monipuolinen Kievarin Rantapirtti. Ruoka oli taivaallista. Talon isäntä tarjosi meille itse metsästämäänsä hirveä ja se oli yksi parhaimmista riista-aterioista mitä olen koskaan syönyt. Nukkumaan päästiin puoli yhden aikaan yöllä ja herätys oli jo viideltä!! Ei siinä paljoa ehtinyt silmiään ummistaa.

Nimittäin jo aamulla kuuden jälkeen oltiin kisatouhuissa. Tällä kertaa mun mies pääsi kosketuksiin veden kanssa. Hän pääsi pukeutumaan kelluntapukuun, uimaan siinä ja vieläpä niillä isoilla rukkasilla piti avata keskellä järveä lukko pienen pienellä avaimella. Avattu lukko vapautti sumpun jossa oli sisällä neljä kalaa, jotka piti kuljettaa sankoon maihin toisen joukkueen jäsenen toimesta. Tämä kun oli saatu tehtyä, joukkueen muut jäsenet saivat alkaa valjastamaan Huskya vetovaljaisiin. Oltiin tässä tehtävässä todella nopeita ja saatiin kärkeä hiukan kiinni. En ihan tarkkaan muista, mutta jossain näissä main noustiin sijalle kaksi tässä kisassa.

Tuolta sitten mentiin Jämsään ja kohti seuraavia rasteja. Rastit sisälsivät maastopyöräilyä, jousipyssyllä ampumista ja nuotion tekoa. Näiden rastien jälkeen oltiin edelleen sijalla kaksi. Rasti yhdeksän oli itselleni aivan uusi tuttavuus, vaikka tästä ohi ollaan ajettu useita kertoja, nimittäin Jämsän saunakylä. Tuolla pääsimme ”talkoohommiin” eli keräsimme saunakiviä, etsimme saunakylästä oikeita saunoja, kannoimme vettä ja saunapuita. Raskas tehtävä jossa sai juosta ja touhuta. Tästä edelleen kakkosena jatkamaan matkaa kohti Kärkisten siltaa ja Joutsaa.

Vanha ja iso savusauna, johon vaikka sinä voit varata vuoron!

Kisan toinen päivä oli huomattavasti fyysisempi kuin ensimmäinen. Kakkospäivänä juostiin ihan tosi paljon rastien väleillä ja itse rasteilla.

Nyt aletaankin lähestyä kisan sitä vaihetta, kun teimme (tai minä tein) kisassa kohtalokkaan virheen. En lukenut ohjeita huolellisesti. Tehtävänannossa oli kaksi osoitetta, eli kahden eri rastin osoitteet. Jätin huomioimatta täysin sen mihin meidän piti suunnata seuraavaksi ja laitoin GPS:sään osoitteeksi sen mihin meidän piti suunnata kakkosrastille.

Kisan aikana joukkueita pystyi seuraamaan reaaliajassa netissä kartalla. Seurasimme itsekin muita joukkueita ja heidän etenemistään tätä kautta. Tämän avulla nimittäin huomattiin myös se, että tässä vaiheessa kisaa oltiin menty pahasti metsään. Olimme kartan mukaan aivan jossain muualla kuin kaikki muut joukkueet. HITTO!! HITTO HITTO HITTO!

tässä kohtaa vielä ihan kartalla…

Myönsin virheeni ja jatkoimme eteen päin. Reitti onneksi ohjasi meidät sellaiselle tielle mistä pääsimme kääntymään sitten sinne, missä nämä muutkin kilpailijat olivat. Tässä vaiheessa siis tipuimme jälleen sijalle kolme. Tämä virhe harmitti kovasti, etenkin minua, mutta periksi emme antaneet. Meidän piti siis suunnata oikeasti Joutsan ekokaasuasemalle, mutta me otimmekin suunnan Jukolan Juusto ja Villiyrtti stopille Leivonmäelle. Melkein sama, mutta ei kuitenkaan.

Leivonmäen rastilla, eli tuolla huikean upeassa kansallispuistossa, suoritimme hiljaisuuden retriitti- tehtävän. Ei somea, ei juttelemista, ei juoksemista. Oli ihana hetkeksi rauhoittua kesken kisan. Kuitenkin, heti tuon rastin suoritettuamme ampaisimme täysillä juoksuun ja kohti Leivonmäen kansallispuiston lintutornia. Siellä me juoksimme pitkin pitkospuita upeassa ympäristössä. Kisan aikana ja sen jälkeenkin ollaan puhuttu, että tänne on pakko päästä uudelleen, niin upeat ne maisemat oli.

Tässä vaiheessa kisa alkoi kääntymään jo kohti Jyväskylää. Saimme kirjekuoren jonka sisällä oli tehtävänanto lähteä kohti Kanavuorta, eli Vaajakoskelle siis. Vitsit, siis tämäkin paikka on ollut koko ajan ihan meidän vieressä, mutta silti ei ole tullut koskaan käytyä täällä. Kanavuoren ulkoilureitti on haastava, mutta antoisa. Sieltä aukeaa Jyväskylän upeimmat maisemat. Suoritimme noissa maisemissa tehtävän ja saimme vihjeen suunnata kohti Jyväskylän satamaa. Tiesimme, että tässä vaiheessa alamme olla jo aika loppuvaiheessa kilpailua. Kiirettä piti jos meinasimme nousta vielä kärkeen.

Juoksimme jälleen satamassa kohti sataman uutta ja aika hienoa ulkoliikuntapaikkaa. Suoritimme melko fyysisen tehtävän joukkueena tuolla ulkoliikuntapaikalla ja saimme vihjeen kohti kolmanneksi viimeistä rastia. Tällä rastilla saimme käyttöömme lastipyörät, joita muuten voi kuka tahansa lainata aivan ilmaiseksi Jyväskylässä. Arpaonni suosi meidän joukkuetta ja saimme pyöräksi sähköpyörän. Homman nimi oli kuitenkin se, että kaksi eteni pyörällä ja loput kaksi juoksi.  No pojilla oli vielä vähän juoksukuntoa jäljellä ja me tytöt hypättiin sitten pyörän kyytiin; minä poljin ja Iina istui kyydissä. Tällä tavoin edettiin sitten Alvar Aalto museoon. Tämä oli se paikka kun me oltaisiin voitu vielä nousta kakkoseksi, mutta ihan kirkkain kärki oli jo menetetty. Onni ei meitä suosinut tässä museotehtävässä vaan pyörimme tuolla aika pitkään, kun taas kakkosjoukkue löysi etsimänsä nopeasti.

Matka jatkui kohti maalia tietenkin juosten. Tultiin lopulta kolmantena maaliin Lounaispuistossa, joka olikin oiva paikka päättää kisa, sillä Yläkaupungin yö ja upea keli oli täyttänyt puiston täyteen ihmisiä. Kisan voiton vei huikea Retkipaikka! Onnea heille! 🙂

Meidän tiimi maalissa hienosti kolmansina!

Joukkueemme nimiehdotuskilpailun voitti ylivoimaisesti nimimerkki HK ja hänen ehdotus Amazengineers. Nimi oli niin hauska, että jos me ois toi valittu ja meidän tiimiläisiltä ois kysytty mistä joukkueesta olet, niin me oltaisiin oltu kaikki eri joukkueista 😀 niin vaikea se oli lausua 😀 Laitan tulemaan sulle HK sähköpostia lähipäivinä! 😀

Aivan huikea kokemus ja aivan huikea Keski-Suomi. Sitä ei oikeasti ymmärräkään, että mitä kaikkea esimerkiksi juuri Keski-Suomi pitää sisällään! Kiitos tästä kokemuksesta Amazing Keski-Suomi!

Noora

Hullunkurinen, savolaisen järjenjuoksun omaava sairaanhoitaja eli minä, Noora!

2 vastausta artikkeliin “AINA EI TARVITSE LÄHTEÄ KAUAS”

  1. Mahtava oli kilpailla teidän kanssa Keski-Suomen upeissa maisemissa. Kaiken kaikkiaan oli todella hienosti järjestetty tapahtuma, varsinkin, kun ensimmäinen kerta oli kyseessä. Iso käsi nousee myös live-studiolle, joka oli aivan huikea, mitä ei ehtinyt oikein kisan aikana seuraamaan. Onneksi sen voi käydä katsomassa ja elämässä kisan uudelleen youtubessa 🙂

    Terkuin,
    Kohteena maailma / Rami
    http://kohteenamaailma.fi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 12
Tykkää jutusta