Haikein mielin

Jollain tapaa haikein mielin lähden tähän päivään. Yksi sivu kääntyy elämässä huomenna ja sitä en tule koskaan saamaan takaisin. Tavallaan mikään ei muutu, kaikki pysyy täysin ennallaan. Minä olen se mikä minä olen. Ei sitä voi numerot määrittää. Siltikin tiedostan sen, että elämä virtaa jatkuvasti eteenpäin. Se ei pysähdy, eikä ajassa pääse taaksepäin niihin tilanteisiin mitkä on sun mieleen jääneet matkan varrelta.

Minä täytän huomenna kolmekymmentä vuotta.

Ikäkriisi

Oman ammatin kautta oppii arvostamaan niitä terveitä, hyvin elettyjä päiviä. Arvostamaan sitä, että on tehnyt elämässään sitä mistä nauttii.  En halua elää sit kun- asenteella. Haluan elää just nyt. Haluan, että mulla on tänään kivaa ja haluan, että huomenna mulla on vieläkin hauskempaa, jos minä olen silloin olemassa.

Haluan viettää aikaani mulle tärkeiden ihmisten parissa ja mulle ne ihmiset on mun ystäviä. Tän uuden ison elämänmuutoksen myötä oon tajunnut sen miten tärkeitä mun ystävät Joensuussa oli mulle. Ymmärsin sen kyllä jo Joensuussa asuessani mutta täällä kauempana asuessani tajuan sen vieläkin kirkkaammin.

Pitäisi osata olla kiitollinen, että olen taas saanut elää tapahtumarikkaan vuoden ja uusi on edessä päin. Jonkinlainen kolmenkympin kriisi kuitenkin on puskemassa päälle. Tuntuu, että kaikki ympärillä olevat on nuorempia ja heillä on kaikki vielä edessä, minulla kaikki on takanapäin, tai sille ainakin tuntuu. Siltikin, ikä on asenne.

Huomaan, että tarkkailen itseäni enemmän. Onko mulla ryppyjä, näkyykö ikä ulospäin. Ehkä se näkyy, ehkä ei. Jotenkin sitä ei osaa itseään katsella niin kriittisesti. Tuntuu, että minä olen näyttänyt iät ajat tälle samalle, Nooralle.

Kolmekymmentä vuotta sitten huomenna, kello 09:20 minä, Nasse-setä, niinkuin kätilöt mua nimittivät, rääkäisin ensimmäiset itkut. Huomenna kuitenkin juhlitaan iloisella mielellä mun 30-vuotta.  Saan ihania ystäviä kylään ja syödään ja nautiskellaan yhdessä.

Kun huomaa vanhenevansa, pitäisi muistaa ettei sitä kaikille sallita. Se on lahja – Tommy Hellsten

ikäkriisi

Ammattiylpeys

Jos ihminen on ylpeä, käsitetään se herkästi täällä suomessa negatiivisena asiana. Jos ihminen on ylpeä jostain mitä tekee tai mitä on saavuttanut, ei siitä kannattaisi hiiskua eikä asialla kehuskella.

Minä voin rehellisesti sanoa, että olen ylpeä kun voin sanoa olevani sairaanhoitaja. Joku toinen voisi sanoa saman mutta lisätä yhden, mutta hyvin merkittävän sanan, vain, lauseen joukkoon. Olen vain sairaanhoitaja. Minä en koskaan sano olevani vain sairaanhoitaja. Minä olen sairaanhoitaja.

Teen merkityksellistä työtä. Työ on merkityksellistä minulle itselleni ja vielä enemmän merkityksellistä potilaille, eli niille ihmisille joita hoidan. Kun minä hoidan ihmistä, pyrin aina huomioimaan hänet kokonaisuutena. Minä juttelen ja kyselen asioita rohkeasti ja suoraan. Kysyn miten mieli jaksaa ja kysyn mitä kuuluu. Kohtaan ihmiset kaikkine niine tunteineen mitä kukin kantaa sisällään. Osa näyttää tunteensa, osa ei. Jokaisen kanssa minä olen läsnä. Huomioin myös sen seikan, että ne arkipäiväiset tutkimukset ja toimenpiteet eivät todellakaan ole arkipäivää niille potilaille. En vähättele ihmisten tuntemuksia.

Viime päivien kohut medioissa esimerkiksi huonoista kokemuksista päivystyksissä tai hoitajien käytöksestä satuttavat. Minulle tulee itselleni olo, että meidät leimataan kaikki samanlaisiksi. Ihmiset tekevät tätä työtä persoonallaan, niin teen itsekin ja niin minun mielestäni pitääkin tehdä. Puhun murteella ja olen rempseä ja reipas hoitaja aina potilaiden edessä. Ollaan saatu monet jutut ja naurut täälläkin suunnalla potilaiden kanssa aikaiseksi ihan vaan minun murteeni avulla, joka joskus välittyy täällä blogissakin teille lukijoille. Ihmisillä on halu tarttua siihen persoonaan. Monet potilaat kommentoivat myös sitä jos joku toinen hoitaja on ollut tietynlainen, eli hänen persoonansa on jäänyt mieleen myös. Ei potilaat halua, että me ollaan robotteja, kylmiä ja tunteettomia.

Kuitenkin paljon, etenkin meitä nuorempia hoitajia leimataan ja jaetaan siihen sakkiin jotka kohtelevat potilaita huonosti ja välinpitämättömästi. Voin sen ainakin omalta kohdaltani sanoa, että asia ei todellakaan ole niin. Muistan aina erään harjoittelujakson opintojeni alkuvaiheesta. Tuolloinen ohjaajani sanoi minulle harjoittelun lopulla, että älä Noora koskaan menetä tuota empatiakykyä ja tästä ohjeesta olen halunnut pitää kiinni.

Minusta on mahtavaa olla se ammattilainen näiden ihmisten edessä. Ihmiset, eli nämä potilaat yleensä luottavat ja uskovat sen mitä heille sanon. Ihmiset kyselevät verikokeista ja tuloksista, mitä mikin tarkoittaa ja minä vastailen heille. Jos en jotain tiedä, niin otan selvää. Ammattiylpeyteni kestää myöntää sen kyllä, jos en jotain tiedä.

Välillä on hyvä pysähtyä miettimään miksi tekee sitä työtä, mitä nyt milloinkin kukin tekee. Yksi hyvä esimerkki, jonka kuulin eräässä koulutuksessa oli tällainen: Koulutuksen pitäjä oli kysynyt taksissa istuessaan kuskilta, että kuljettaako tämä autoa vai ihmistä. Niin, mitä työ merkitsee kenellekin.

Se, että tässä työssä on jatkuvasti kiire läsnä, ei helpota sairaanhoitajan henkistä kuormaa. Se, että useissa lähteissä soimataan sitä, miten hoitajat ei tee mitään ja asiat ei etene ja sattuu virheitä ei myöskään helpota sitä henkistä kuormaa. Voin sanoa sairaanhoitajana sen ainakin omasta puolestani, että haluaisin tehdä useinkin työvuoroni aikana paljon enemmän, ei vain ole aikaa.

Silti haluan arvostaa ja olla ylpeä siitä mitä teen.

Vaikuttaako omaan ammattiylpeyteemme muiden ihmisten arvostus työtämme kohtaan?

Oih, vanha työpaikkani :)

Oih, vanha työpaikkani :)