Hoitajat ovat niin tyytymättömiä!

En usko, että ne kahvipöydät joissa itse istun ovat ainoita joissa puhutaan tästä meidän alan tilanteesta. Me hoitajat ollaan kuin heittopusseja. Meillä itsellämme ei ole mihinkään tilanteeseen mitään sananvaltaa. Ainut mitä voidaan tehdä on se, että jatketaan kiltisti työssämme tai sitten kävellään pois ja vaihdetaan alaa. Kuka sellaisen päätöksen aikuisiällä kuitenkaan tekee?

Ollaan kuin sätkynuket

Työmarkkinakentässä valmistaudutaan syksyn neuvottelukierrosta varten. Hoitajajärjestöt Tehy ja SuPer ovat ilmoittaneet tavoitteekseen palkankorotukset ostovoiman parantamiseksi sekä julkisen sektorin lomarahaleikkausten perumisen. Myös muut Kunta-alan pääsopijajärjestöt kertoivat palkankorotusvaatimuksistaan yhteisessä tiedotteessaan.

Tehyn ja Superin mukaan lomarahaleikkausten vaikutukset ovat olleet ennakoitua suuremmat ja niillä on ollut hyvin negatiivinen vaikutus myös kansantalouteen. Leikkaus on karsinut etenkin julkisen sektorin pieni- ja keskipalkkaisten työntekijöiden arkisia hankintoja. 

Hoitoalalla muut päättää miten ja minkälaisella palkalla me työskennellään. Meillä ei ole mahdollisuutta mennä neuvottelemaan palkankorotuksesta. Meillä on TES ja palkkaus määräytyy sen mukaisesti. Erikoistumiset ja koulutukset ei yleensä tuo meidän palkkoihin minkäänlaista palkanlisää. Me voidaan kouluttautua omaksi iloksi tai sitten olla kouluttautumatta, sama palkka se on enivei.

Meidän tekemää työtä haukutaan ja virheitä etsitään mediassa jatkuvasti ja silti meidän työoloja vain kiristetään hallituksen päätöksillä. Kiky-sopimus lisäsi työaikaamme puolituntia / viikko. Tämän pitäisi auttaa siihen, että Suomen talous saadaan paremmalle tolalle. Maalaisjärkeni ei riitä siihen, että miten tuo muutos tekee sen. Lomarahatkin päätettiin leikata eikä meillä asianosaisilla oikeastaan siihenkään ollut mitään sanottavaa. Sen kun otatte. Saadaanhan me ne rahat toki takaisin 2019, sitten meidän pitäisi varmasti olla tosi kiitollisia ja lomarahat tuntuu jälleen kovin ruhtinaallisille.

Erityisosaaminen

Kokeneet hoitajat tuntevat tekevänsä arvokasta ja vastuullista työtä. Heillä on paljon osaamista joka siirtyy uusille työntekijöille. Jopa monet erikoistuvat lääkärit saattavat turvautua kokeneen sairaanhoitajan oppeihin joissakin tilanteissa. Monilla hoitajilla on lisäksi paljon erikoisosaamista. Sellaista arvokasta osaamista, jota ei kaikilla ole. Siltikään heillä ei ole mitään mahdollisuutta neuvotella palkasta, vaan tekevät työnsä samalla liksalla kuin kollega jolla tätä erikoisosaamista ei löydy.

Paljon keskustelua nousee esiin etenkin juuri siinä kohtaa kun puhutaan meidän työnkuvasta ja siitä mitä se työnkuvamme sisältää. Sitä on hankala listata ranskalaisilla viivoilla ylös. Me tehdään temppuja ja lääkitään. Autetaan toimenpiteissä ja tehdään perushoitoa Me autetaan ihmistä niissä tilanteissa missä ihmiset ei yleensä halua, että muita on läsnä. Me jaetaan ja tilataan lääkkeet, jaetaan ruoat, pedataan sängyt, järjestetään jatkohoito, tilataan kyydit, soitellaan omaisille ja kotihoitoon, joskus me elvytetään, seurataan elintoimintoja, reagoidaan niihin. Lisäksi me ollaan läsnä. Me istutaan vieressä kuunnellaan ja tuetaan. Eletään sairaudessa mukana. Kannustetaan ja tsempataan. Me otetaan vastaan haistattelut ja heiluvat nyrkit. Me kuunnellaan uhoamiset ja valittamiset siinä samalla kun yritetään auttaa ja hoitaa potilasta. Eihän nuo tilanteet varmasti miltään kuulosta kun ne näin kirjoittaa, mutta siinä on ensinnäkin todella paljon työtä mutta siinä on myös sitä vastuuta.

Kun ollaan vastuussa ihmisen elämästä, onko tekemämme työ arvostettu palkan perusteella oikein? Monien ihmisten mielestä ei, mutta päättäjien mielestä kyllä. Tällä palkkapohdiskelulla en halua vähentää muiden alojen arvostusta. Puhun vain ja ainoastaan omasta ammatistani sairaanhoitajana. On vain niin surullista kuultavaa se mitä tuolla kahvipöydissä puhutaan. 40vuotta hoitajana ja päällimmäinen fiilis on se, ettei kukaan arvosta. Ei sen niin pitäisi mennä. Osalla ihmisistä on jopa vihaa sisällä. Niin, vihaa nämä muutokset ovat tuoneet ja vieneet sitä vähäistäkin kokemaamme arvostusta pois alaltamme.

Asiasta pitää pitää ääntä. Jos vain tyydymme kohteluumme, ei muutosta koskaan tapahdu! Ihminen kaipaa arvostusta ja sen pitäisi näkyä palkassamme. Tekemämme työ on hyvin vastuullista. Kehitämme itseämme jatkuvasti, sopeudumme muutoksiin. Lisäksi osaamistamme testataan säännöllisesti. Vaikka arvostan itse omaa työtäni, haluan, että työni arvostus näkyisi muutenkin.

Vitsi se tuoksu mikä leijaili hallilla <3

*Sisältää mainoslinkkejä

OMG OMG! Mä en oo vielä hehkuttanut teille tiistaina alkanutta yleisurheilukoulua! SIIS OMG OMG! Se oli niin mahtavaa. Porukka oli niin mahtava, se harrastus on niin mahtava ja kaikki oli niin mahtavaa!

Tosiaan, heti ekana kun kävelin Hipposhalliin sisälle, se tuoksu toi niin tutut muistot mieleen. Joskus silloin aikanaan hallilla tuli vietettyä paljonkin aikaa. Kaikki ne muistot iski päin kasvoja. Hymy levisi heti kasvoille ja päässä pyöri vaan lause, että ei vitsi mie oon taas täällä <3

Tiistaina oli eka kerta ja kokoonnuttiin ensiksi käymään perusasioita läpi. Meitä oli sellainen 40 henkilön sakki, joka oli jaettu pienempiin ryhmiin, jotta saadaan kaikki varmasti laadukasta opetusta eri lajeista. Ikähaitari oli varmaan jostain 25 vuotiaasta 50 vuotiaaseen. Oma pienryhmä oli ainakin kovin sosiaalista ja puheliasta sakkia. Heti juteltiin keskenämme ja vitsailtiin. Sattuipa omaan pienryhmään eräs Jyväskyläläinen blogin lukijakin, joka tuli heti sanomaan moikat. :)

Ekalla kerralla päästiin meidän pienryhmän kanssa heittämään kiekkoa. Itselleni tuo laji ei ole tuntematon, sillä silloin aikoinaan (kun minä olin nuori ;D) kiekonheitto oli yksi omista vahvuuksista. Tosin, heitteilyistä on aikaa aika reilusti ja todellakin tekniikat ja kaikki joutuu opettelemaan ihan alusta. Yllättävän hyvin ja nopeasti sain jonkinlaisen tuntuman heittoon. Hyvä tuntuma tuntuu nyt myös heittokäden olkapäässä ja selkälihaksissa :D

Seuraavalla kerralla päästään työntämään kuulaa. Sitten edessä on moukari ja keihäs. Onpa edessä aivan uusia lajejakin mitä pääsen kokeilemaan mm. seiväshyppy :D Voitteko kuvitella mua killumassa jonkun seipään varassa ja ylittämässä jotain korkeutta :D En miekään. Minut löytää sieltä montun pohjalta mihin seiväs tökätään.

Tiedättekö sen tunteen kun on päässyt jonkun oman jutun pariin? Se tunne kun tietää, että tätä mä haluan tehdä! Mulla on nyt hyvin vahvasti tuo fiilis. En tiedä onko se alkuhuumaa vai jatkuuko tämä innostus vielä 12 viikon jälkeen. Minä ainakin toivon, että jatkuu sillä yleisurheilu on aina ollut se mun juttu, enkä todellakaan näe syytä sille miksi ei jatkuisi. Oon niin onnellinen, että uskalsin laittaa ilmoittautumisen menemään vaikka en saanut ketään kaveria lähtemään mukaan.

Ihan mahtavaa, että näin aikuisiälläkin voi vielä innostua tällä tavalla <3

Urheiluliivit täältä*