MILLAINEN ON HYVÄ PT?

Siinäpä vasta kysymys. On olemassa todella hyviä personal trainereita ja sitten on olemassa todella huonoja. En tiedä onko tähän kysymykseen edes yksiselitteistä vastausta. Tiedän vain, että personal trainereitä on monen eri tasoisia ja heidän osaamistaso heittelee valtavasti. Kun etsii itselleen traineria, olisi äärettömän tärkeää löytää ammattitaitoinen PT, mutta myös lisäksi sellainen, jonka kanssa tulee juttuun.

Perusasioita joita PT:tä valitessa kannattaa ottaa huomioon on ihan suoraan katsoa sitä CV:tä, eli osaamistasoa + ja taustoja. Ihan kuten mihin tahansa työhön halutaan ammatillisesti pätevä tyyppi. Ei riitä se, että on itse harrastanut aina liikuntaa, vaan on tärkeää myös opiskella sitä. Ei riitä se, että PT on käynyt jonkun viikonloppuvalmennuskurssin, vaan asioihin olisi hyvä perehtyä syvemmin. Terveys ja liikunta on monialaisia aiheita, eikä osaamista varmasti koskaan voi olla liikaa. Tarkista siis minälaisia koulutuksia PT on mahdollisesti käynyt.

Hyvällä PT:llä on kokemusta, koulutusta, osaamista ja ymmärrystä. Ymmärrystä siitä, että kaikki me ei toimita samalla tavalla, vaikka tavallaan meidän pitäisi toimia, koska ihmisen elimistö ja järjestelmät on luotu toimimaan tietyllä tavalla. Silti meissä ihmisissä on eroja. Kaikki ei tavoittele kisalavoille nousemista, vaikka PT:n palkkaisivatkin. PT:n ei tarvitse olla hyökkäävä ja piiskaava. Toisaalta itse vaadin ainakin PT:ltä myös sellaista kuria ja myös sitä piiskaa. Haluan, että se PT on se, joka vaatii multa ne viimeiset toistot, joihin en itse enää usko. PT:n pitää siis myös osata lukea ihmisiä.

Mulla on ollut oman historiani aikana kaksi eri traineria. Molemmat osaavia, asioihin perehtyneitä ammattilaisia. Molempien metodit oli kuitenkin hyvin erilaiset, silti tykkäsin molempien tyylistä valmentaa ja ohjata.

Olen itse nähnyt saleilla todella paljon erilaisia valmentajia. Osasta huokuu hyvin hyvin kauaksi se, että tiedetään vain se yksi tyyli tehdä asioita ja sitä samaa metodia tuputetaan kaikille asiakkaille, riippumatta siitä mikä tämän valmennettavan osaamistaso tai agenda on. Ei ole pitkä aika kun näin salilla tällaisen valmentajan. Asiakas oli keski-ikäinen ja näin ulkopuolisen silmin tuntematta tarkemmin, aiemmin selkeästikin jotain liikuntaa harrastanut nainen. PT kävi asiakkaansa kanssa läpi saliohjelmaa. Liikkeet käytiin pintapuolisesti läpi. Lähinnä käytiin ne laitteet läpi, että asiakas sitten tietää, mitä laitetta treeniohjelmassa tarkoitetaan.

Eräässäkin laitteessa asiakas oli väärällä tavalla, tai siten, että laitteen tuki tuli asiakasta aivan väärään kohtaan. PT ei kuitenkaan korjannut asentoa toisenlaiseksi. Tämän jälkeen he menivät smithiin. Monen ensikertalaisen kauhistus. Tässä kokeiltiin kulmasoutua tangolla. Asiakkaan asento oli hukassa. Lähellä ei ollut peiliä, mistä asiakas olisi voinut tarkistaa asentonsa, eikä sitä asentoa ja tekniikkaa käyty peilin edessä läpi ihan irtotangolla, että asiakas saisi tunteen miltä oikean liikeradan pitäisi kropassa tuntua. PT yritti neuvoa korjaamaan asentoa, mutta ei. Mulla kävi mielessä, että jos tältä naiselta olisi kysynyt tuon valmennuskerran jälkeen, että osaako hän nyt lähteä omatoimisesti  tekemään tuota treeniä minkä kävivät läpi, niin mikä olisi ollut rehellinen vastaus.

PT saattaa olla itse ties kuin kova treenaamaan ja salihistoriaa saattaa olla vaikka millä mitalla, mutta se ei todellakaan silti tarkoita sitä, että sen osaamisen pystyisi siirtämään toisille.

Eli kun olet valitsemassa itsellesi personal traineria, niin mieti ensiksi itse, mitä haluat PT:ltä. Sen jälkeen käy läpi historiaa ja tarkista CV. Tapaa tämä PT kasvotusten ja kuuntele, osuuko ajatukset yhteen sun kanssa. Kysele vähän, että minkälaisista valmennettavista PT itse on kiinnostunut. Terveysvalmentaja ei välttämättä omaa taitoja esimerkiksi kisavalmentamiseen ja päinvastoin.

Olisi kiva kuulla millaisia ominaisuuksia naiset arvostaa ja mitä miehet arvostaa hyvässä personal trainerissa?

ON HUONOA, MUTTA JOTAIN HYVÄÄKIN

Elämässä tulee eteen aika usein aina kaikenlaista kuraa. Niin ihmissuhteissa kuin ihan arjessakin. Täällä blogissakin minä aika usein keskityn kertomaan esimerkiksi työni negatiivisista puolista. Sainkin lukijalta toiveen, että mitä jos keskittyisin vain sairaanhoitaja työni hyviin puoliin yhdessä postauksessa. Totta! Miksipä en. Ruudun sillä puolen on varmasti monia, ketkä haaveilee sairaanhoitajan ammatista, eikä ole reilua lukea vain miten kurja ammatti sairaanhoitajuus on. Sillä eihän se ole sitä.

Kirjoitan usein siitä kiireestä, kiittämättömyydestä ja huonosta palkkauksesta. Yhden noista edellämainituista voin edelleen alleviivata ja se on palkkaus. Palkan takia tätä työtä ei kannata alkaa tekemään, mutta monta muuta syytä siihen miksi kannattaa löytyy kyllä. Mulla itselläni on aina ollut sisäinen palo päästä työskentelemään sairaalaan. Olen aina halunnut työskennellä ihmisten kanssa. Koen, että omalla persoonallani saan luotua ihmisiin helposti kontaktin, ja minulle on luontaista keskustella eri ikäisten ihmisten kanssa.

Sairaanhoitajana työskentelyssä on parasta ihmiset. Niin työkaverit kuin potilaat. Kun uskallat olla oma itsesi, potilaat luottavat sinuun ja puhuvat paljon muustakin kuin siitä sairaudestaan. Se onkin tärkeää. Kroonisesti sairailla ihmisillä puheet pyörivät usein siinä sairauden ympärillä. Tuo varmasti mukavaa vaihtelua puhua välillä jostain muustakin kuin siitä mihin tänään mahdollisesti koskee, tai mitä lääkkeitä seuraavaksi täytyy ottaa.

Tästä päästäänkin siihen, että yksi parhaimmista puolista on kohtaamiset ihmisten kanssa tässä työssä. Joskus se kohtaaminen tapahtuu omaisen kanssa, joskus potilaan. Mä olen sellainen hoitaja, joka ei pelkää kysyä potilaalta suoraan asioita, liittyivät ne sitten mihin tahansa. Mä jätän sen potilaan (tai omaisen) vastuulle, että haluaako hän siitä aiheesta keskustella. (Ei kyse ole uteliaisuudesta, vaan pyrin tällä luomaan luottamussuhdetta potilaaseen ja ehkä sieltä se potilaskin vois saada jotain uutta näkökulmaa.) Yleensä aina saan jonkinlaisen vastauksen takaisin, josta sitten saan viriteltyä keskustelua eteenpäin. Syömishäiriöisten kanssa keskustelen suoraan siitä mitä tapahtuu kun kroppa heikkenee syömättömyyden takia. Kysyn omia ajatuksia tähän ja kommentoin niitä. Nuoria potilaita yritän kannustaa kohti omia tavoitteita, eikä niitä tavoitteita saavuteta rikkinäisellä kropalla.

Narkomaaneilta kysyn, että miksi käytät huumeita, kysyn myös, että onko tällä ihmisellä jotain haaveita. Saan sieltä hyvin erilaisia elämäntarinoita vastaukseksi. Otan sitten kantaa näihin ja yritän miettiä, mitä hyvää tämän ihmisen elämässä kuitenkin vielä on. Vakavasti sairaille ihmisille yritän luoda jonkinlaista taistelutahtoa ja motivointia. Juttelen siitä, että mitä ajatuksia tällainen vakava sairaus on tuonut potilaan mieleen. Onko ihminen katkera tai pettynyt. Tarjoan aina myös keskusteluapua joko psykiatrian puolelle tai sitten sairaalapastoria, koska tiedän myös, että mun keinot on varmasti rajalliset.

Parasta näissä keskusteluissa on se kiitos, mitä potilaat sanoo kun olen lähdössä potilashuoneesta pois. Silloin tietää, että tälläkin työvuorolla oli merkityksensä.

Itse koen yhtenä parhaista puolista sen, että saan olla vaikuttamassa potilaan terveyteen. Saan nähdä miten niillä hoitotoimenpiteillä on vaikutusta potilaan terveydentilaan ja oireisiin. Aina se vaikutus ei näy päivässä eikä parissa, mutta vaikka viikon päästä. Se, että potilaat parantuu mitä ihmeellisimmistä sairauksista on huikeaa! Lääketiede on uskomatonta. Senkin olen todennut erään potilaan kanssa yhdessä, jolle oli sattunut ja tapahtunut vaikka mitä. Kuuntelin hiljaa vuoteen vierellä kun hän kertoi tarinaansa, koska olin sitä kysynyt. Voinhan minä ne tiedot lukea toki papereistakin, mutta onhan se nyt ihan eri kun se ihminen kertoo sen itse, siten kun hän on sen kokenut. Tämän eräänkin tarinan päätteeksi tokaisin, että onneksi on tämä ihmeellinen ja kehittyvä lääketiede. Samaa sanoi tämä potilas.

Eikä kaiken tarvitse olla aina niin syvällistä. Parasta on myös se, että saa laitettua kanyylin ekalla yrittämällä paikalleen, potilaalle jolla on ”vaikeat” suonet. Se tuo välittömän onnistumisen tunteen. Voin jopa sanoa olevani ihan hyvä kanyylin laittaja. Muistan opiskeluaikana, kun opettajat sanoi, että kanyylin tietää menneen paikoilleen kun se ui siellä suonessa. Muistan laittaneeni aika monta kertaa kanyylia ennen kuin tajusin mitä tuo uiminen tarkoittaa, mutta sitten kun se tapahtui ekan kerran, nauroin mielessäni, että hitto, nyt tuo kanyyli tosiaankin ui siellä suonessa! :D

Ja se usein parjattu vuorotyö. Onhan sekin nyt oikeasti aika hienoa, että aika ajoin voit aloittaa viikon vapaapäivällä, tai iltavuoroon mennessäsi saat nukkua hiukan pidempään. Eikä tavallinen kahdeksasta – neljään työ edes sovi kaikille, joten onneksi on vuorotyö. Plus, että sairaanhoitajana voi työskennellä ihan tosi laajalla kentällä. Se työ ei ole välttämättä siellä vuodeosastolla tai sairaalassa. Sairaanhoitajan pätevyys avaa ovia vaikka minne!

Ja sitten ne työkaverit. Kun oot ollu tarpeeksi pitkään alalla, opit suhtautumaan ammattiisi huumorilla. Välillä huumoria revitään aika räävittömästikin ja jos ulkopuolinen kuulisi joskus vitsailumme, tulisi siitä varmasti sanomista. Mutta se on vain huumoria, ei totta, eikä mitään sellaista mitä oikeasti ajattelisimme. Kärjistämme tilanteet huumorin varjolla, koska haluamme myös naurua tähän työhön, joka on henkisesti hyvin kuluttava. Se on parasta, että voi nauraa jollekin tosi tyhmälle vitsille yhdessä työkavereiden kanssa, joka koostuu aivan eri ikäisistä ihmisistä.

Vaikka työ on raskasta ja palkkaa toivoisimme lisää, on se silti jotain niin arvokasta mitä pääsemme tekemään, että sen voimalla tätä työtä jaksaa tehdä!