Miten arvioida omaa edistymistä?

Tänään starttasi dieettiviikko neljä! Uskomatonta, että olen selvinnyt jo tänne saakka ilman mitään repsahtamisia. Olen oikeasti ylpeä itsestäni ja minun ystävästäni Vilmasta, joka myös on ollut saman homman ääressä. Meillä on töissä yhdessä niin tuskaa, koska ollaan tajuttu miten paljon täällä meidän töissä on tarjolla aina kaikkea herkkua. On munkkia, kakkua, suklaata, keksiä ja karkkia. Aina ja joka päivä. Ei auta se, että et osta kotiisi mitään herkkua koska töissä ollaan yltäkylläisyyden äärellä. Miettikääpä, jos otatte joka päivä yhden tai kaksi keksiä (harvoinhan se siihen edes jää), että mitä se tekee viikkotasolla kokonaisuudessaan. Se tekee aika monta keksiä.

Jos ottaa vaan vähän mutta joka päivä?

Kuinka monella työpaikan kahvihuoneen tarjottavat maistuu aina kun jotain vaan on tarjolla? No minulle itselle ainakin maistui tässä talven aikana erittäin hyvin. Jos kasaisin kaiken mitä olisin syönyt töissä vaikka viikon aikana ja laittaisin syömäni herkut esille yhdelle pöydälle, olisi edessäni aikamoinen kasa herkkuja ja kaikki tuo tavallaan ihan huomaamatta. Helppo pitää kropassa yllä pientä pöhöä kun aina nappaa suuhunsa jotain hyvää, ihan huomaamatta.

Mistä tiedän miten dieetti etenee?

Kun aloitin dieetin kolme viikkoa sitten en ottanut mitään lähtökuvia, en myöskään ottanut mittoja. Niillä kun ei ole minulle mitään merkitystä. Merkitystä on sillä miltä minusta itsestä tuntuu omassa kropassa, sehän oli se alkuperäinen syy miksi edes tälle dieettijaksolle lähdin; huono olo omassa kropassa. Voin toki jossain vaiheessa käydä vaa’alla ja katsoa painon ja verrata sitä suurin piirtein tietämääni lähtöpainoon mutta se paino ei oikeasti merkitse minulle mitään.

Ensimmäisen viikon jälkeen olen tosiaan huomannut jo suuren eron olossani ja keskikehon turvotuksessa. Se on riittänyt motivoimaan minua tällä tiellä kohti kymmentä viikkoa. On ihanaa kun vatsaan ei koske ja vatsaan ei kerry ilmaa ja muutenkin olo on vain selittämättömällä tavalla kevyempi. En silti voi kieltää etteikö sipsit ja dippi tai pitsa (tai oikeastaan mikä vain herkku) ole mielessä käynyt useastikin. Suurin sokerinhimo on kyllä talttunut. Karkkia ei enää tee mieli mutta kaikkea suolaista kyllä. Taidankin olla enemmän suolakoukussa kuin sokerikoukussa :D

Melkein niin kuin pekonia :D Paistettu leikkele :D

Hän on täällä!

No nyt sitä ollaan sitten kahdeksan viikkoisen koiranpennun vanhempia. Kuten Instagram seuraajat ovatkin jo nähneet, niin käytiin perjantaina hakemassa meille meidän koiranpentu, ihana rakas Vicky Leen Big Boys Don’t Cry eli Laku.

Laku on nyt siis tosiaan kahdeksan viikon ikäinen, erittäin hurmaava poikavauva. Kotimatka entisestä kodista meni todella hyvin, vaikka 300 kilometrin automatka olisi voinut kuvitella menevän huonommin. Laku ei itkenyt kertaakaan. Keskityttiin vaan pussailemaan toisiamme ja sitten välillä rauhoituttiin syliin. Kertaalleen käytiin kotimatkan aikana pissillä metsässä ja metsässä liikkuminen on tuon koiran mielestä ihan parasta ikinä!

Uudessa kodissa

Uuteen kotiin sopeutuminen on sujunut enemmän kuin hyvin meidän pojalta. Heti löytyi oma peti, jonne pitää kantaa ihan kaikki mitä suinkin vaan hampailla saa mukanaan vedettyä kuten esimerkiksi luu, kaulapanta, harja, pissa-alusta yms. Herra Hiiri on paras leikkikaveri. On kiva upottaa siihen naskalin terävät hampaat. Hampaat olisi tosi ihana upottaa oikeastaan ihan mihin vaan. Puremisen tarve on todella kova ja paras ostos on ollut lemmikkiliikkeestä hankittu puruluu, tai sellainen kuivatettu herkku. Se ei ole kulunut vielä ollenkaan mutta se maistuu varmaan hyvälle ja on tarpeeksi kova pinta mitä pureskella.

Herra Hiiri taka-alalla kuvassa :)

Toinen yö meni paremmin kuin ensimmäinen. Ekana yönä olisi ollut virtaa vaikka muille jakaa. Laku olisi voinut leikkiä vaikka koko yön ja sitten piti itkeä sänkyyn meidän viereen. Hetkellisesti hän siinä kävikin kunnes laitettiin hänet rauhoittuneena omaan petiin meidän sängyn viereen. Tosiaan kuitenkin toinen yö meni paremmin. Kertaakaan poika ei itkenyt meidän viereen vaan tyytyi omaan petiin ja omaan puuhailuun. Tosin aamulla kun herättiin, olohuoneessa odotti kakkayllätys ja pissit! Joten päivä alkoi nyt ensimmäistä kertaa kakkapyllyn sotkujen siivoamisella :D Tästä se ura urkenee sitten vissiin senkin asian parissa.

Onhan tämä elo nyt kuin pienen vauvan kanssa olemista, unet on katkonaisia, on säännöllisesti vietävä pentu ulos. Koko ajan ohjattava puremaan jotain sallittua. Pitää opettaa olemaan yksin. Pitää siivota jälkiä ja kulkea perässä, ettei vaan keksi mitään tyhmää. Niin ja sitten kun meillä on vielä tuo kissa.

Nelli on ollut aika kauhuissaan Lakusta. Eka vuorokausi meni evakossa sängyn alla. Ruoka ei edes maistunut. Toisena päivänä söi sentään jo hiukan ja kävi kaukaa ihmettelemässä Lakua. Hetken kuluttua kuitenkin luikki maha lattiassa kiinni sängyn alle piiloon. Laku itse ei ole oikeastaan ollut kiinnostunut koko kissasta. Nellillä on harmillisesti huono kokemus mustasta pikku koirasta, joka yli-innokkaana pääsi meidän edellisessä kodissa säntäämään Nelliä päin, joten varmaan muistot tästä vielä kummittelee mielessä. Tänään Nelli on kuitenkin jo taas syönyt ja käynyt omatoimisesti hiekkalaatikolla, joskin hän on hyvin varuillaan koko ajan. Pitää vaan antaa aikaa.

On se ihana seurata tuollaisen pienen koiran alun elämää. Kaikki on niin parasta ja siistiä. Juoksujalkaa mennään vaikka askel ei tassuissa mikään varmin vielä olekaan. Monet mukkelis makkelikset heitetään ja istuallaan ei pysytä kun lattia on niin liukas. Pikku häntä heiluu melkein koko ajan ja vaikka väsy painaisi silmissä kovasti, niin silti pitää täysillä ja super iloisesti tehdä asioita. Se tuo kyllä omistajallekin hyvän mielen.

Maailman ihanin pikku hauva, Laku!